Vaihteeksi sensuroimattomia muistelmia

Kesäkuussa 1992 oli kiirettä. Kävin kesäyliopiston luennoilla Kuopiossa. Kaikki suorittamani tentit menivät lopulta täysin hukkaan, koska keskeytin vähän vaille valmiit opinnot syksyllä. Paikallisradio Polaris toimi kituuttaen, ja myös sen ylläpitoon piti käyttää aikaa. Koko kesäkuun ajan maalailin ja valmistelin laivaa ajokuntoon, koska heinäkuussa oli Keiteleen höyrylaivaregatta Sumiaisten messujen yhteydessä.

Tämä sekä edellä oleva kappale ovat enimmäkseen merkityksetöntä täytetekstiä, jonka avulla alla olevaa valokuvaa työnnetään alaspäin niin, että kirjoittajan "logo" ei peitä sitä.

Tekstin kirjoittaminen "yhteen pötköön" ilman kappaleita on tietoinen ratkaisu tilan säästämiseksi. Päiväkirjaa ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi.

(Klikkaa kuvia, jolloin ne suurenevat lukukelpoisiksi.)

Ei taida olla mikään salaisuus, että koko 1990-luvun ajan erilaiset "ikävät asiat" olivat mielessäni. Päiväkirjat olivat sivu toisensa jälkeen "synkkää yksinpuhelua". Tässä se on varsin lievää. Matkustin poikkeuksellisesti linja-autolla Viitasaarelta Tervoon. Nykyisin se ei olisi enää mahdollista, koska linja-autovuorot on lakkautettu. Pitäisi kiertää Kuopion kautta.

Kirjoitin päiväkirjaa linja-autossa matkalla Tervoon. Vähän ennen Keitelettä kuulin auton radiosta uutiset, joissa kerrottiin...

Edes höyrykattilan onnettomuuden miettiminen ei syrjäyttänyt jokaöisiä vakiounia.

Tapahtumia tammikuussa 1968

Seuraavassa on ote 1990-luvun alkupuolella kirjoittamistani yhä keskeneräisistä muistelmista. Teksti on muokkaamaton, virheitä vilisevä "raakaversio" (kirjoitettu sitä mukaan, kun asioita tulee mieleen), jonka pohjalta oli tarkoitus joskus myöhemmin kirjoittaa varsinaiset muistelmat. Mm. tällaista tapahtui tammikuussa 1968.


Torni oli minulle kaikki kaikessa. Olin syksyn kuluessa rakentanut sitä innokkaasti, ja apunani oli ollut mm. eräs Paanasen Keijo, Ylä-talon poikia. Itse asiassa mainittu Paanasen Keijo olikin noihin aikoihin paras kaverini ja suoranainen idolini. Hän oli minua vajaa pari vuotta vanhempi, ja hän oli päättänyt koulunsa edellisenä keväänä. Nyt hän asusteli kotona vanhempiensa kanssa ja lähinnä puuhaili erilaisissa kotiaskareissa. Lauantaisin hän lämmitti rantatalolla saunaa, ja olin silloin tällöin mukana tässä saunanlämmityksessä.

Tulin innoissani ja ylistävään sävyyn maininneeksi ystävästäni Keijosta koulukavereilleni, ja he lähinnä pilkkasivat koko juttua.

Mikä tässä Keijossa sitten oli niin mainiota? Miksi hänestä tuli idolini?

Hän oli älykäs, hän tiesi asioita, hänen kanssaan oli mukava keskustella maailman menosta ja kaikesta, mikä mieltä milloinkin sattui painamaan. Kai hän oli eräänlainen "isoveli" minulle. Huolimatta työväenluokkaisesta taustastaan hän ei tietääkseni ollut kommunisti eikä ehkä muutenkaan erityisen vasemmistolainen. Hän ei juonut, ei kiroillut eikä polttanut. Toisin sanoen hän oli varsin kiltti 15-vuotias poika. Kun tähän lisätään se, että hän oli - vaikkakaan ei erityisen pitkä henkilö - voimiltaan ja vartaloltaan kuin Tarzan, voittamaton ja urheilullinen, miksipä minunlaiseni surkea häviäjä ja kouluterrorin uhri ei olisi häntä ihaillut? Ehkä hän oli haave siitä millainen minä itse olisin halunnut olla.

Mainitsin edellä tornin. Lauantaina 27. tammikuuta torni tuli hyvin tärkeäksi asiaksi elämässäni. Syttyi tulipalo.

Tulipaloon johtanut tuli sytytettiin itse asiassa Kokkilassa, alakerran pienessä nurkkahuoneessa. Siellä nimittäin sytytin öljylyhdyn ja se kädessä lähdin kävelemään tornille. Meriojan Veke oli mukanani. Rantatalon pihassa tapasimme Malisen Jarin ja houkuttelimme häntäkin mukaan. Hän lupasi tulla hetken päästä. Kuten jäljempänä käy ilmi, hänen onnensa oli, että hän ei tullut.

Tornin yläkertaan olin rakentanut jonkinlaisen oleskeluhuoneen. Huoneessa oli kamina. Kyseinen laite oli pienelle puupöydälle parin tiilin päälle asennettu peltinen kurkkupurkki, johon oli leikattu uuninluukku sekä piipunreikä. Piippuna oli kurkkupurkin päälle nostettu paksu ja raskas, noin puolitoistametrinen rautaputki (joka muuten tätä kirjoittaessani, yli 25 vuotta myöhemmin yhä lojuu maassa tornin lähettyvillä!). Sitä varten oli kattoon tehty reikä.

Kamina toimi jotenkuten. Kurkkupurkin ohut pelti kuumeni punahehkuiseksi, ja taisipa rautaputkikin alaosastaan hehkua samalla tavalla. Purkin tinasauma luonnollisesti suli, ja purkki alkoi irvistää kyljestä peltien pullistuessa erilleen raskaan piipun painosta. Nämä asiat olisivat olleet riittävän vaarallisia aiheuttamaan tulipalon, mutta se ei kuitenkaan aiheutunut näistä. Palo alkoi tulella leikkimisestä.

Meriojan Veke oli juuri poistunut tornista, ja olin jäänyt yläkerran huoneeseen yksin. Tuli paloi kaminassa iloisesti rätisten ja huone oli kotoisan lämmin. Joistakin katon saumoista tosin tipahteli vesipisaroita katolla olevan lumen sulaessa, mutta tämä oli pieni epäkohta. Seinä oli osittain "tapetoitu" ruskeilla pahvilevyillä. Lisäksi seinään oli yläreunastaan naulattu noin 75 cm halkaisijaltaan oleva kappale vihreää kangaspressua. Tämän pressun alakulman työnsin uuninluukusta sisään, kunnes siihen syttyi pieni liekki.

Pressunkulmassa oleva liekki ei ollut paljon kynttilänliekkiä suurempi kun työnsin sen tornin katossa olevaan laudanrakoon. Samalla huusin ulkona olevalle Meriojan Vekelle, että "näkyykö liekkejä?" Veke ei huomannut mitään, vaikka kuinka yritin työntää tulta parempaan paikkaan. Lopulta kävi niinkuin tulella leikkiessä helposti käy. Tuli pressunkulmassa kasvoi epämiellyttävän suureksi, ja päätin sammuttaa sen. Tornin lumisen katon palaminen ei sinänsä ollut todennäköistä, mutta leimuava pressu oli joka tapauksessa saatava sammumaan.

Riivin tulta sammuksiin, mutta öljyllä kyllästetty uunin loisteessa kuivanut pressu ei ollut helpolla sammutettavissa. Lopulta repäisin palavan pressun pois seinästä ja pudotin sen lattialle. Aikomukseni oli polkea tuli sammuksiin. Kun muutaman kerran tallasin pressua kengilläni, liekit alkoivatkin sammua, kuten olin odottanut. Tällöin tapahtui kuitenkin uusi yllätys. Tuli tarttui seinään kiinnitettyyn pahvinpalaan, joka tuota pikaa leimusi täydessä tulessa. Keskityin sammuttamaan pahvia, kun samanaikaisesti jalkojeni alla oleva pressunpala leimahti uudelleen liekkeihin. Tässä vaiheessa alkoivat liekit jo kuumentaa kasvojani, joten jouduin paniikiin ja päätin paeta tornista niin pian kuin mahdollista.

Kylmäverinen harkinta olisi vielä saattanut pelastaa tilanteen, mutta yhtä hyvin aikailu olisi voinut koitua tuhokseni. Palava pressu ja pahvi eivät ehkä vielä olisi aiheuttaneet koko tornia uhkaavaa tulipaloa, vaan mahdollisesti olisivat sammuneet itsestään hetken kuluttua. Toisaalta tuli olisi voinut tarttua jälleen johonkin uuteen kohteeseen, joita huone oli täynnä. Pahveja, sanomelehtiää ja muuta syttyvää oli siellä täällä huoneessa.

Tulen kiihtyessä ympärilläni päätin siis paeta. Laskeuduin pienestä luukusta alas seuraavaan huoneeseen. Pakoni tapahtui niin kovan paniikin vallassa, että palava pressu takertui jalkojeni ympärille ja tuli mukanani toiseen huoneeseen. Tässä vaiheessa sain kasvoihini ja polviini palovammoja. Huone oli erittäin pieni. Se oli pimeä. Näin vain liekkejä ja tunsin kuumuutta kasvoillani hapuillessani tietä ulos ahtaan alaluukun kautta. Onnekseni Meriojan Veke oli poistuessaan jättänyt luukun auki, joten minun ei tarvinnut sitä enää aukaista. Kasvot höyryten juoksin lopulta ulos ja huusin Vekelle, että torni palaa. Ja se todella paloi!

Keskimmäinen kerros tornissa oli hyvin palonarka. Se oli salakerhohuoneemme, ja sen seinät oli siksi verhoiltu vihreällä pressulla. Pressua oli lattioillakin. Huone oli täysin pimeä, ja olimme edellisenä syksynä istuskelleet siellä salaseuraa pitämässä. Käytännössä salaseura tarkoitti sitä, että parin öljylyhdyn valossa luimme sarjakuvalehtiä.

Mutta nyt ei ollut meneillään salakerho, vaan jotakin vielä paljon jännitävämpää. Pressut olivat tulessa. Jaloissani kulkeutunut palava pressunpala oli hetkessä sytyttänyt seinissä olevat pressutkin tuleen. Kiipesin Meriojan Veken kanssa torniin, ja yritimme luukun kautta repiä palavia pressuja irti seinästä. Se osoittautui heti mahdottomaksi, ja oikeastaan vasta silloin todella tajusin, että torni palaa, eikä sen pelastamiseksi ole paljonkaan tehtävissä.

Juoksin Malisen asunnon edustan kautta kotiin, ja matkalla joku taisi kysyä minulta, että minne noin kova kiire. En muista sanatarkkaa vastausta kyselyihin, mutta vastaukseni lienee ollut sisällöltään luokkaa "torni palaa.". Sitäpaitsi tornin suunnalta nousevat valtavat savupatsaat jo kertoivat muutenkin mistä on kysymys. Tuuli oli idästä, joten savu kulkeutui pellon ylitse kotiani kohti.

Paloasemalla tuskin täysin tajuttiin, mikä on palon kohde, mutta sahan suunnalta kohoava musta savupatsas sai liikettä paloautoihin. Niitä tuli peräti kaksi kappaletta. Yleisöä kertyi luonnollisesti paikalle niinkuin aina tulipaloissa. Sammutusnäytelmä ei luultavammin kovin kauan kestänyt, sillä ei tornissamme suurpalon aineksia sentään ollut. Mutta liekehtivät pressut pitivät huolta siitä, että savua tuli kuin isommissakin paloissa.

Jossakin vaiheessa palomiehet yrittivät repiä auki erästä tornin välilattiaa, mutta sen alta paljastuikin toinen kerros. Tällaisia omituisuuksia tornissani oli, ja tätä nimenomaista tapausta poikaporukassa myöhemmin oikein ylpeänä muistelimme. Torni oli mielestämme niin luja, että edes palokunta ei saanut sitä hajalle.

Kun palokunta oli poistunut, alkoi jälkiselvittelyjen aika. Niistä olisi saattanut tulla kannaltani varsin ikävätkin, mutta sen verran pahasti olin polttanut kasvoni, että "oikeus" ilmeisesti katsoi enemmän rankaisemisen kohtuuttomaksi. Tornin jäänteet isäni kuitenkin uhkasi purattaa heti seuraavana arkipäivänä.

Paloiltana palovammojani kirveli epämiellyttävästi. Pahimmin olivat palaneet kasvoni nenän ja ylähuulen seutuvilta, mutta pienempiä palovammoja oli myös polvissa ja ehkä myös joissakin kohdin käsissä. Valelin palaneita kohtia kylmällä vedellä, tai sitten istuskelin ulkona pakkasessa. Mitään lääkäriä vaativaa luokkaa palamiset eivät sentään olleet, ja lopulta olo helpottui. Kasvoissa olevien jälkien täydellinen paraneminen vei kuitenkin viikkoja.

Juuri tuona paloiltana meillä oli kylässä Onni Rossi Kaskisista, ja ehkä hänenkin läsnäolonsa hieman pehmensi tunnelmaa ja osaltaan vapautti minut pahemmilta rangaistusseuraamuksilta. Nauhoitin Grundig-kelanauhurilla Rossin ja perheemme välistä keskustelua, ja hyvin kauan minulla oli nauhalla pätkä keskustelusta, jossa Rossi kertoo tapauksesta, jossa hän itse pikkupoikana oli polttanut kulmakarvansa joissakin tulitikkuleikeissä. En olisi täysin yllättynyt, jos tätä kirjoittaessani tuo nauhoitus vielä olisi tallella jossakin vanhalla nauhallani. Ehkä se ei kuitenkaan ole.

Olin huolestunut tornin kohtalosta, joten päätin yrittää pelastaa mitä pelastettavissa oli. Tarkoituksenani oli saada jälleenrakennus mahdollisimman pitkälle mahdollisimman nopeasti, jotta purkutuomion toteuttamishetkellä voisin vedota mamman säälintunteeseen ja saada hänet kumoamaan isäni julistaman purkupäätöksen.

Seuraavana päivänä raunioiden vielä paikoin savutessa riensin tornille raivaustöihin. Palaneille kasvoilleni nokinen ja likainen työ ei missään tapauksessa ollut hyväksi, mutta tornin puolesta oli otettava riskejä. Varsin kovalla vauhdilla jälleenrakennus toteutui, ja sain kuin sainkin purkupäätöksen kumottua.

Alkuvaiheessa torniin oli tarkoitus rakentaa vain hieman uutta rakennetta pahimpien palokohtien paikalle ja peitteeksi, ja näin tehtiinkin. Monta viikkoa ei kuitenkaan kulunut, kun jo rakensin jälleen uutta kerrosta torniin kohottaen sen siis taas alkuperäisiin mittoihinsa, tosin arkkitehtuuriltaan täysin aiemmasta poikkeavaksi.

Kouluun meno palon jälkeen oli epämiellyttävää, sillä palaneet kasvoni herättivät runsaasti huomiota ja kyselyjä. Parin päivän ajan sain kertoilla tulipalosta lukuisille kuulijoille. Kuten jo mainitsin, lopullisesti palojäljet häipyivät vasta viikkojen kuluttua. Ja täytynee todeta, että muutamana ensimmäisenä päivänä ne olivat varsin epämiellyttävän näköiset. Ei kai ihme, jos 13-vuotias poika ei sen näköisenä erityisesti haluaisi näyttäytyä. Tämä kasvoihin sattunut ulkonäkövamma ei muuten jäänyt ainoksi, jota koulussa jouduin selittelemään. Paljon nolompi tapaus oli se, kun syyksi kasvojeni arpiin oli tunnustettava potkulaudalla kaatuminen. Mutta tämä ei tapahtunut keväällä 1968, joten siitä enemmän muualla.