Kesäkuussa 1992 oli kiirettä. Kävin kesäyliopiston luennoilla Kuopiossa. Kaikki suorittamani tentit menivät lopulta täysin hukkaan, koska keskeytin vähän vaille valmiit opinnot syksyllä. Paikallisradio Polaris toimi kituuttaen, ja myös sen ylläpitoon piti käyttää aikaa. Koko kesäkuun ajan maalailin ja valmistelin laivaa ajokuntoon, koska heinäkuussa oli Keiteleen höyrylaivaregatta Sumiaisten messujen yhteydessä.
Tämä sekä edellä oleva kappale ovat enimmäkseen merkityksetöntä täytetekstiä, jonka avulla alla olevaa valokuvaa työnnetään alaspäin niin, että kirjoittajan "logo" ei peitä sitä.
Tekstin kirjoittaminen "yhteen pötköön" ilman kappaleita on tietoinen ratkaisu tilan säästämiseksi. Päiväkirjaa ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi.
(Klikkaa kuvia, jolloin ne suurenevat lukukelpoisiksi.)
Ei taida olla mikään salaisuus, että koko 1990-luvun ajan erilaiset "ikävät asiat" olivat mielessäni. Päiväkirjat olivat sivu toisensa jälkeen "synkkää yksinpuhelua". Tässä se on varsin lievää. Matkustin poikkeuksellisesti linja-autolla Viitasaarelta Tervoon. Nykyisin se ei olisi enää mahdollista, koska linja-autovuorot on lakkautettu. Pitäisi kiertää Kuopion kautta.
Kirjoitin päiväkirjaa linja-autossa matkalla Tervoon. Vähän ennen Keitelettä kuulin auton radiosta uutiset, joissa kerrottiin...
Edes höyrykattilan onnettomuuden miettiminen ei syrjäyttänyt jokaöisiä vakiounia.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
tiistai 30. heinäkuuta 2013
Tapahtumia tammikuussa 1968
Seuraavassa on ote 1990-luvun alkupuolella kirjoittamistani yhä keskeneräisistä muistelmista. Teksti on muokkaamaton, virheitä vilisevä "raakaversio" (kirjoitettu sitä mukaan, kun asioita tulee mieleen), jonka pohjalta oli tarkoitus joskus myöhemmin kirjoittaa varsinaiset muistelmat. Mm. tällaista tapahtui tammikuussa 1968.
Torni oli minulle kaikki kaikessa. Olin syksyn kuluessa rakentanut sitä innokkaasti, ja apunani oli ollut mm. eräs Paanasen Keijo, Ylä-talon poikia. Itse asiassa mainittu Paanasen Keijo olikin noihin aikoihin paras kaverini ja suoranainen idolini. Hän oli minua vajaa pari vuotta vanhempi, ja hän oli päättänyt koulunsa edellisenä keväänä. Nyt hän asusteli kotona vanhempiensa kanssa ja lähinnä puuhaili erilaisissa kotiaskareissa. Lauantaisin hän lämmitti rantatalolla saunaa, ja olin silloin tällöin mukana tässä saunanlämmityksessä.
Tulin innoissani ja
ylistävään sävyyn maininneeksi ystävästäni Keijosta koulukavereilleni, ja he
lähinnä pilkkasivat koko juttua.
Mikä tässä Keijossa
sitten oli niin mainiota? Miksi hänestä tuli idolini?
Hän oli älykäs, hän
tiesi asioita, hänen kanssaan oli mukava keskustella maailman menosta ja
kaikesta, mikä mieltä milloinkin sattui painamaan. Kai hän oli eräänlainen
"isoveli" minulle. Huolimatta työväenluokkaisesta taustastaan hän ei
tietääkseni ollut kommunisti eikä ehkä muutenkaan erityisen vasemmistolainen.
Hän ei juonut, ei kiroillut eikä polttanut. Toisin sanoen hän oli varsin kiltti
15-vuotias poika. Kun tähän lisätään se, että hän oli - vaikkakaan ei erityisen
pitkä henkilö - voimiltaan ja vartaloltaan kuin Tarzan, voittamaton ja
urheilullinen, miksipä minunlaiseni surkea häviäjä ja kouluterrorin uhri ei
olisi häntä ihaillut? Ehkä hän oli haave siitä millainen minä itse olisin
halunnut olla.
Mainitsin edellä
tornin. Lauantaina 27. tammikuuta torni tuli hyvin tärkeäksi asiaksi
elämässäni. Syttyi tulipalo.
Tulipaloon johtanut
tuli sytytettiin itse asiassa Kokkilassa, alakerran pienessä nurkkahuoneessa.
Siellä nimittäin sytytin öljylyhdyn ja se kädessä lähdin kävelemään tornille.
Meriojan Veke oli mukanani. Rantatalon pihassa tapasimme Malisen Jarin ja houkuttelimme
häntäkin mukaan. Hän lupasi tulla hetken päästä. Kuten jäljempänä käy ilmi,
hänen onnensa oli, että hän ei tullut.
Tornin yläkertaan
olin rakentanut jonkinlaisen oleskeluhuoneen. Huoneessa oli kamina. Kyseinen
laite oli pienelle puupöydälle parin tiilin päälle asennettu peltinen
kurkkupurkki, johon oli leikattu uuninluukku sekä piipunreikä. Piippuna oli
kurkkupurkin päälle nostettu paksu ja raskas, noin puolitoistametrinen
rautaputki (joka muuten tätä kirjoittaessani, yli 25 vuotta myöhemmin yhä lojuu
maassa tornin lähettyvillä!). Sitä varten oli kattoon tehty reikä.
Kamina toimi
jotenkuten. Kurkkupurkin ohut pelti kuumeni punahehkuiseksi, ja taisipa
rautaputkikin alaosastaan hehkua samalla tavalla. Purkin tinasauma
luonnollisesti suli, ja purkki alkoi irvistää kyljestä peltien pullistuessa
erilleen raskaan piipun painosta. Nämä asiat olisivat olleet riittävän
vaarallisia aiheuttamaan tulipalon, mutta se ei kuitenkaan aiheutunut näistä.
Palo alkoi tulella leikkimisestä.
Meriojan Veke oli
juuri poistunut tornista, ja olin jäänyt yläkerran huoneeseen yksin. Tuli paloi
kaminassa iloisesti rätisten ja huone oli kotoisan lämmin. Joistakin katon
saumoista tosin tipahteli vesipisaroita katolla olevan lumen sulaessa, mutta
tämä oli pieni epäkohta. Seinä oli osittain "tapetoitu" ruskeilla
pahvilevyillä. Lisäksi seinään oli yläreunastaan naulattu noin 75 cm
halkaisijaltaan oleva kappale vihreää kangaspressua. Tämän pressun alakulman
työnsin uuninluukusta sisään, kunnes siihen syttyi pieni liekki.
Pressunkulmassa
oleva liekki ei ollut paljon kynttilänliekkiä suurempi kun työnsin sen tornin
katossa olevaan laudanrakoon. Samalla huusin ulkona olevalle Meriojan Vekelle,
että "näkyykö liekkejä?" Veke ei huomannut mitään, vaikka kuinka
yritin työntää tulta parempaan paikkaan. Lopulta kävi niinkuin tulella
leikkiessä helposti käy. Tuli pressunkulmassa kasvoi epämiellyttävän suureksi,
ja päätin sammuttaa sen. Tornin lumisen katon palaminen ei sinänsä ollut
todennäköistä, mutta leimuava pressu oli joka tapauksessa saatava sammumaan.
Riivin tulta
sammuksiin, mutta öljyllä kyllästetty uunin loisteessa kuivanut pressu ei ollut
helpolla sammutettavissa. Lopulta repäisin palavan pressun pois seinästä ja
pudotin sen lattialle. Aikomukseni oli polkea tuli sammuksiin. Kun muutaman
kerran tallasin pressua kengilläni, liekit alkoivatkin sammua, kuten olin
odottanut. Tällöin tapahtui kuitenkin uusi yllätys. Tuli tarttui seinään
kiinnitettyyn pahvinpalaan, joka tuota pikaa leimusi täydessä tulessa.
Keskityin sammuttamaan pahvia, kun samanaikaisesti jalkojeni alla oleva pressunpala
leimahti uudelleen liekkeihin. Tässä vaiheessa alkoivat liekit jo kuumentaa
kasvojani, joten jouduin paniikiin ja päätin paeta tornista niin pian kuin
mahdollista.
Kylmäverinen
harkinta olisi vielä saattanut pelastaa tilanteen, mutta yhtä hyvin aikailu
olisi voinut koitua tuhokseni. Palava pressu ja pahvi eivät ehkä vielä olisi
aiheuttaneet koko tornia uhkaavaa tulipaloa, vaan mahdollisesti olisivat
sammuneet itsestään hetken kuluttua. Toisaalta tuli olisi voinut tarttua
jälleen johonkin uuteen kohteeseen, joita huone oli täynnä. Pahveja,
sanomelehtiää ja muuta syttyvää oli siellä täällä huoneessa.
Tulen kiihtyessä
ympärilläni päätin siis paeta. Laskeuduin pienestä luukusta alas seuraavaan
huoneeseen. Pakoni tapahtui niin kovan paniikin vallassa, että palava pressu
takertui jalkojeni ympärille ja tuli mukanani toiseen huoneeseen. Tässä
vaiheessa sain kasvoihini ja polviini palovammoja. Huone oli erittäin pieni. Se
oli pimeä. Näin vain liekkejä ja tunsin kuumuutta kasvoillani hapuillessani
tietä ulos ahtaan alaluukun kautta. Onnekseni Meriojan Veke oli poistuessaan
jättänyt luukun auki, joten minun ei tarvinnut sitä enää aukaista. Kasvot
höyryten juoksin lopulta ulos ja huusin Vekelle, että torni palaa. Ja se
todella paloi!
Keskimmäinen kerros
tornissa oli hyvin palonarka. Se oli salakerhohuoneemme, ja sen seinät oli
siksi verhoiltu vihreällä pressulla. Pressua oli lattioillakin. Huone oli
täysin pimeä, ja olimme edellisenä syksynä istuskelleet siellä salaseuraa
pitämässä. Käytännössä salaseura tarkoitti sitä, että parin öljylyhdyn valossa
luimme sarjakuvalehtiä.
Mutta nyt ei ollut
meneillään salakerho, vaan jotakin vielä paljon jännitävämpää. Pressut olivat
tulessa. Jaloissani kulkeutunut palava pressunpala oli hetkessä sytyttänyt
seinissä olevat pressutkin tuleen. Kiipesin Meriojan Veken kanssa torniin, ja
yritimme luukun kautta repiä palavia pressuja irti seinästä. Se osoittautui
heti mahdottomaksi, ja oikeastaan vasta silloin todella tajusin, että torni
palaa, eikä sen pelastamiseksi ole paljonkaan tehtävissä.
Juoksin Malisen
asunnon edustan kautta kotiin, ja matkalla joku taisi kysyä minulta, että minne
noin kova kiire. En muista sanatarkkaa vastausta kyselyihin, mutta vastaukseni
lienee ollut sisällöltään luokkaa "torni palaa.". Sitäpaitsi tornin suunnalta
nousevat valtavat savupatsaat jo kertoivat muutenkin mistä on kysymys. Tuuli
oli idästä, joten savu kulkeutui pellon ylitse kotiani kohti.
Paloasemalla tuskin
täysin tajuttiin, mikä on palon kohde, mutta sahan suunnalta kohoava musta
savupatsas sai liikettä paloautoihin. Niitä tuli peräti kaksi kappaletta.
Yleisöä kertyi luonnollisesti paikalle niinkuin aina tulipaloissa.
Sammutusnäytelmä ei luultavammin kovin kauan kestänyt, sillä ei tornissamme
suurpalon aineksia sentään ollut. Mutta liekehtivät pressut pitivät huolta
siitä, että savua tuli kuin isommissakin paloissa.
Jossakin vaiheessa
palomiehet yrittivät repiä auki erästä tornin välilattiaa, mutta sen alta
paljastuikin toinen kerros. Tällaisia omituisuuksia tornissani oli, ja tätä
nimenomaista tapausta poikaporukassa myöhemmin oikein ylpeänä muistelimme.
Torni oli mielestämme niin luja, että edes palokunta ei saanut sitä hajalle.
Kun palokunta oli
poistunut, alkoi jälkiselvittelyjen aika. Niistä olisi saattanut tulla
kannaltani varsin ikävätkin, mutta sen verran pahasti olin polttanut kasvoni,
että "oikeus" ilmeisesti katsoi enemmän rankaisemisen kohtuuttomaksi.
Tornin jäänteet isäni kuitenkin uhkasi purattaa heti seuraavana arkipäivänä.
Paloiltana
palovammojani kirveli epämiellyttävästi. Pahimmin olivat palaneet kasvoni nenän
ja ylähuulen seutuvilta, mutta pienempiä palovammoja oli myös polvissa ja ehkä
myös joissakin kohdin käsissä. Valelin palaneita kohtia kylmällä vedellä, tai
sitten istuskelin ulkona pakkasessa. Mitään lääkäriä vaativaa luokkaa palamiset
eivät sentään olleet, ja lopulta olo helpottui. Kasvoissa olevien jälkien
täydellinen paraneminen vei kuitenkin viikkoja.
Juuri tuona
paloiltana meillä oli kylässä Onni Rossi Kaskisista, ja ehkä hänenkin
läsnäolonsa hieman pehmensi tunnelmaa ja osaltaan vapautti minut pahemmilta
rangaistusseuraamuksilta. Nauhoitin Grundig-kelanauhurilla Rossin ja perheemme
välistä keskustelua, ja hyvin kauan minulla oli nauhalla pätkä keskustelusta,
jossa Rossi kertoo tapauksesta, jossa hän itse pikkupoikana oli polttanut
kulmakarvansa joissakin tulitikkuleikeissä. En olisi täysin yllättynyt, jos
tätä kirjoittaessani tuo nauhoitus vielä olisi tallella jossakin vanhalla
nauhallani. Ehkä se ei kuitenkaan ole.
Olin huolestunut
tornin kohtalosta, joten päätin yrittää pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Tarkoituksenani oli saada jälleenrakennus mahdollisimman pitkälle
mahdollisimman nopeasti, jotta purkutuomion toteuttamishetkellä voisin vedota
mamman säälintunteeseen ja saada hänet kumoamaan isäni julistaman
purkupäätöksen.
Seuraavana päivänä
raunioiden vielä paikoin savutessa riensin tornille raivaustöihin. Palaneille
kasvoilleni nokinen ja likainen työ ei missään tapauksessa ollut hyväksi, mutta
tornin puolesta oli otettava riskejä. Varsin kovalla vauhdilla jälleenrakennus
toteutui, ja sain kuin sainkin purkupäätöksen kumottua.
Alkuvaiheessa
torniin oli tarkoitus rakentaa vain hieman uutta rakennetta pahimpien
palokohtien paikalle ja peitteeksi, ja näin tehtiinkin. Monta viikkoa ei
kuitenkaan kulunut, kun jo rakensin jälleen uutta kerrosta torniin kohottaen
sen siis taas alkuperäisiin mittoihinsa, tosin arkkitehtuuriltaan täysin
aiemmasta poikkeavaksi.
Kouluun meno palon
jälkeen oli epämiellyttävää, sillä palaneet kasvoni herättivät runsaasti
huomiota ja kyselyjä. Parin päivän ajan sain kertoilla tulipalosta lukuisille
kuulijoille. Kuten jo mainitsin, lopullisesti palojäljet häipyivät vasta
viikkojen kuluttua. Ja täytynee todeta, että muutamana ensimmäisenä päivänä ne
olivat varsin epämiellyttävän näköiset. Ei kai ihme, jos 13-vuotias poika ei
sen näköisenä erityisesti haluaisi näyttäytyä. Tämä kasvoihin sattunut
ulkonäkövamma ei muuten jäänyt ainoksi, jota koulussa jouduin selittelemään.
Paljon nolompi tapaus oli se, kun syyksi kasvojeni arpiin oli tunnustettava
potkulaudalla kaatuminen. Mutta tämä ei tapahtunut keväällä 1968, joten siitä
enemmän muualla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


