Muistoja Kokkilasta 1871-1881

Dagmar Hagelberg-Sarlin

1871

Tammikuun kahdennentoista päivän aamu vuonna 1871 koitti kirkkaana, viiltävän pakkasen nurkissa paukkuessa.

Aaamuvirkku äitini oli virittänyt tulen keittiön lieteen, jolla kahvipannu kodikkaana porisi. Kotitaloni Viitasaaren Kokkilan palvelusväki oli jo hieronut pahimmat unenkarstat silmänurkistaan, ja taloustyöt sujuivat iloisen vilkkaassa tahdissa. Juuri oli noustu aamiaiselta, kun kaukana Keitele-järven Kiminginselällä havaittiin kuomureen, huurteen peittämän hevosen vetämänä, lähestyvän Kokkilan rantaa, viitottua talvitietä pitkin, jonka molemmin puolin hanget hohtivat vasta nousevan, tulipunaisen auringon niitä säteillään valaistessa.

Kulkusten kilinä kuului jo kotirannan törmänteeltä, ja tuossa tuokiossa olikin kuomureki ehtinyt talon avaralle pihamaalle, jolle äitini ja isäni kiirehtivät katsomaan, keitä tulijat olivat.

Vanhempani ilostuivat saadessansa sulkea syliinsä Bernhard-setäni ja osan hänen perheestään, jotka yllättäen saapuivat Tuusniemeltä saakka - Savon sydänpitäjästä; setäni oli siellä silloin pappina. Töin tuskin oli äitini ehtinyt ohjata rakkaat vieraansa talon lämpimiin huoneisiin ja antaa kiireesti käskyt kahvipannun uudelleen tulelle panosta sekä vetäytyä pois näkyvistä sänkykamariinsa, kun jo sieltä kuultiin itkun vikinää. Pienen pieni tyttölapsi oli nähnyt ensi päivän valon.

Hämmästys ja ilo valtasi sekä kotiväen että vasta saapuneet sukulaisvieraat, isäni hetken kuluttua kantaessa minua sylissään, vasta pestynä ja kapaloituna, tervehtimään tätiäni ja setääni.

"Lapsesta tulee varsin tarmokas tyttö, kakki viittaa siihen", oli setä-ukko naurahtaen virkkanut.

Niin tarmokas ja erikoisen joutuisa oli maailmaan tuloni ollut.

Äitini toipui koko touhusta varsin pian, ja ristiäiset järjestettiin kodissa, jolloin täti kantoi lapsen kasteelle, ja setä, vilpitön Jumalan mies, toimitti pyhän toimituksen suurella hartaudella.

Lapsen nimeksi pantiin Dagmar Maria, Tanskan prinsessan nimen mukaan, hänen, joka oli silloisen Suomen suuriruhtinaskunnan perintöprinsessa, tulevan Venäjän keisarin Aleksanteri III:n morsian. Vanhempani olivat nähneet keisarilliset heidän vierailullaan Helsingissä, ja äitini nuoren sydämensä hehkulla oli aivan rakastunut ihastuttavan prinsessaan.

1871-1881

Ensimmäiset ikävuoteni kuluivat kuin kaunis unennäkö lämminhenkisessä kodissani. Järjestyksenpito ja puhtaus siinä vaikutti syvästi ja pysyvästi lapsenmieleeni; samoin lapsuuskotini ainutlaatuinen asema luonnonihanine ympäristöineen.

Talo on laajalla niemekkeellä Keitele-järven rannalla, Kimingin ja Kymin selkien yhtymäkohdalla, peltojen ympäröimänä. Vastapäätä kotirantaa on suuri Vanha-Kirkkosaari syvän salmen takana. "Kulmavuori" saaren niemekkeellä kohottaa mahtavan rintansa korkealle, kuvastellen, veden tyynenä levätessä, korkeiden honkien peittämää kylkeänsä Keiteleen peilikirkkaaseen pintaan. Aivan lähellä kotirantaa on lapsuusaikani unelmasaari, "Kultainsaari", neitseellisessä kauneudessaan. Riippakoivut huojuttelevat notkeita latvojansa sen rannoilla, ja saaren nenässä sijaitsevalle, sileäksi hioutuneelle kalliolle ei mielestäni löytynyt vertaistansa toista. Siellä sadat leikit lyötiin. Sen kallioisella kamaralla juhannuskokot poltettiin ja kahvit keitettiin

Kotirannan venevalkamasta kivenheiton päässä oli ylpeytemme, luonnonkaunis "Kemppisen" -puisto ikivanhoine honkineen, joiden tuuheat latvat loivat salaperäisen syvät pimennot hongiston käytäville. Kemppisessä asusti kesäisin yörastaita, ja näiden suruvoittoinen laulu kummasti värähdytti sieluni sisimpiä kieliä. Varttuneempaan ikään päästyäni valvoin myöhään monet kesäiset illat, kuunnellen pienten laulajien hurmaavaa liverrystä.

Satavuotisessa, tuulten ja tuiskujen tuivertamassa puistomme "Kokkilan-petäjässä" kukkui ensimmäisenä kevään tullen kultarinta-käki, julistaen vakuuttavasti loputkin talven kahleet katkenneiksi.

Talo kohosi puutarhan taustana, vaaleanpunaiseksi maalattuna, ystävällisesti hymyilevänä, ikään kuin se olisi tahtonut sulkea syliinsä meidät lapsukaiset.

Äitini harrasti puutarhanhoitoa. Niinpä olikin minusta kukkaismaa kuin pienois-paratiisi, äidin istuttamien, jo silloin solakoiksi kasvaneiden koivujen ympäröimänä. Hevosenkengän muotoinen turvepenkki puutarhassa oli syreenien kehystämä. Näiden juureen olimme suurin juhlamenoin haudanneet pari kanarialintua ja muutaman kananpoikasen. Pienet ristit pystytettiin vainajien haudoille.

Kokkilan vihaiset härät toisinaan tuottivat meille lapsille pelkoa ja vavistusta. Muistan, kuinka usein lohdutin nuorempia siskojani sillä, että vakuuttamalla vakuutin heille vaaran uhatessa uskaltavani hypätä vaikka vihaisen härän selkään, pitää siitä niskasta kiinni ja ratsastaa sillä veräjästä aidan toiselle puolelle. Sillä aikaa pikkusiskot muka pääsisivät pakoon. Tämä voimakas mielikuvitukseni rohkaisi vakuuttavasti koko lapsilaumaa, sillä pienet siskoni luottivat minuun välittömästi. Synnynnäisesti rohkean luonteeni avulla olin joskus uskaltautunut kiipeämään kotimme päärakennuksen katon harjalle, josta vanhempani pelosta vavisten houkuttelivat minua varovasti laskehtimaan alas tikaportaita myöten. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja siskojeni silmissä kohosin arvaamattoman suureksi sankarittareksi.

Niin. Meidän joulunvietostammehan minun pitikin kertoa.

Myöhään valkeni jouluaattoaamu. Pakkanen paukkui nurkissa, ja keittiönoven auetessa syöksyi sisään sankka usvapilvi. "Katsos, kuinka lampaat tulevat keittiöön" huusin Edit sisarelleni.

Varhaisesta aamusta siihen saakka, kunnes ovet avattiin saliin, jossa joulukuusi seisoi valmiiksi koristeltuna ja sen monikymmeniset kynttiläiset sytytettyinä, olimme me talon pienimmät hirmuisessa jännityksessä ja odotuksessa. Tiesimme edellisistä jouluista, mikä näky olikaan kohtaava silmiämme tuon salaperäisen salinoven avauduttua. Muistan vieläkin, jo vanhuuteen ehdittyäni miten makasimme vatsallamme jouluaattona saliin johtavan, kuperaksi kuluneen oven kynnyksen edessä. Tuikitarkoin tirkistellen saatoin lopulta erottaa kuusen alimpia oksia, jotka lepäsivät juhlallisina lattialle levitetyllä lakanalla kuin konsanaan lumipeitolla. Tästä etukäteisnautinnosta tunsin suurta iloa ja tyydytystä.

Vanhana traditiona kodissamme seurattiin sitä tapaa, että me lapset, jollei tulipalopakkanen sattunut paukkumaan, lähdimme jouluaattoajelulle viedäksemme lahjasia kylän köyhimpiin koteihin. Äiti asetteli ne pärevasuihin, kuhunkin suuren joululeivän, voita, silavaa, talikynttilän, jopa joskus päällimmäiseksi pussillisen rusinoita vietäväksi perheen pienimmille. "Iso-Matti", joka palveli 14 vuotta isäntärenkinä Kokkilassa, tunsi kuten me lapsetkin kaikki kylän pienimmätkin mökkipahaset, joihin hevoset ohjattiin.

Mikä riemu syttyikään tällöin töllin nuorimmissa vesoissa astuttuamme puhtaaksi pestyihin, oljin koristettuihin tupiin, ojentaen jouluherkuilla täytetyt vasumme! Sitä onnen tuntua, mikä sydämessä lasna liikuin näillä aattopäivän hämärässä tehdyillä ajelumatkoillamme, en voi kuvata enkä myöskään koskaan unhottaa. Tosi taivaanilo ja rauha valui lapsen sieluun, ja joulutunnelma mitä hellimmäksi herkistyi.

Palattuamme kotiin oli joulukuusi jo valmiiksi koristettu ja äiti sekä isä juhlapukuisina meitä vastaanottamassa. Kiireesti puettiin lapset parhaisiin mekkoihin. Hiukset harjattiin ja nenä niistettiin. Isäni ja äitini, tarttuen pienimpiensä käsiin, taluttivat meidät saliimme, jonka kiiltävän puhtaalla lattialla seisoi yhä vieläkin mielestäni maailman kaunein joulukuusi.

"No lapset, nyt meillä on kauan odotettu, rakas joulumme", tapasi isä sanoa, istuutuen säännöllisesti uunin edessä olevaan vanhanaikuiseen keinutuoliinsa, sijoittaen pienimmät meistä kummallekin polvellensa. Äiti tahi joku vanhimmista sisarista istahti harmonin eteen, virittäen alkusoiton rakkaaseen jouluvirteemme: "Enkel' paimenill' lausui näin."

Muistan miten ihastunut olin aattona, nähdessäni kuusen pienten kynttilöiden kuvastuvan salimme ikkunaruutuihin. Näytti kuin olisi niiden takana ulkona pimeässä puutarhassa vietetty toista, yhtä onnellista joulua, kuin mekin sisäpuolella vietimme. Joulukuusi koristeineen kuvastui selkeästi puutarhan puoleisiin ikkunoihin, joiden takana pimeässä kuvittelin varpusparkainkin vapaasti ihailevan koreata kuustamme, noukkiessaan jyväsiä kauralyhteestä. Sellainen nostettiin seipääseen pikkulinnuille jouluateriaksi. Vieläpä asetettiin pakkastiaisille talipalanen ikkunalaudalle.

Rikkaat olivat joulu-ukon antimet. Siinä on sitten vaikka mitä, suurimmasta pienimpään saakka.

Kaikkien avattua käärönsä ja niistä iloittua alkoi juhla-ateria. Salin puutarhanpuoleiselle seinustalle katettiin kodin silloinen suuri ruokapöytä, jolle kotona valmistetut haarakynttilät valoivat leppoisaa hohdettaan. Niin aistikas se oli, etten mielestäni ole juuri sellaista koskaan nähnyt, sillä siinä pöydässä aivan tuntui äidin lämmin käsiala ja kosketus. Toinen yhtä kauniisti katettu pöytä täytti vieressä sijaitsevan ruokasalin.

Muistoja Kokkilasta 1885

Konstantin Sarlin:

1885

Neljäntenä Adventti sunnuntaina tuli osakseni erinomainen virvoitus-hetki. Seurakunta riensi minua lohduttamaan.

Kirkosta palatessaan saapui piha hevosia täyteen. Miehiä ja naisia karttui Kokkilan suuri perheentupa täyteen. Minua ja perhettäni vaadittiin kokoontumaan tupaan ja asetettiin pöydän ympäri istumaan.

Opettaja Juntto piti liikuttavan puheen, jossa hän, viitaten 40 vuotiseen toimintaani seurakunnan, kunnan sekä kolmen kansakoulun palveluksessa, vihdoin lausui: että tämä ystävä joukko on yksimielisesti kokoontunut sitävarten, että saisivat annetuksi rakkautensa ja kunnioituksensa muistoksi lahjan, nim: kallisarvoisen kultakellon, perinensä, jonka hän nyt antoi minulle ja jonka kuoreen oli piirretty:

"Muisto Wiitasaarelaisilta K.Sarlin'ille 1845-1885".

Senverran kun sain liikutukselta valtaa, lausuin rakkaimmat kiitokseni tästä lahjasta, jonka nyt tämän ystäviltä tunnetun vainon aikana, oli minulle verrattoman kallis-arvoinen, koska se on todiste-kappale siitä:

että ystävyyden kulta vaan kirkastuu koetusten tulessa.

Kunnan esimies Joh. Pekkarinen lausui lopuksi tähän tapaan:

"Kukin rakastaa tavallansa; vaan kaikki rakkaus ei ole oikeata, ei pyhitettyä rakkautta. Weljellinen rakkaus on Jumalallista siementä, on Jumalasta. Se syntyy koetusten ja kilvoitusten alla, se kypsyy ja kasvaa kuorman alla. Meidän rakkautemme sinuun, kunn. wanhus, on syntynyt ja kasvanut, ponnistaessamme yhteisissä kilvoituksissa Isänmaan ja kunnan eteen. Sinä tunnet meidän, ja me tunnemme sinun, ja näin ollen, ole turvattu, rakkautemme on ijankaikkinen".

Kuivaa silmää ei ollut tässä joukossa; syvä liikutus valtasi mielet, äänetönnä puristimme toistemme kättä; rakkauden väreet liikkuivat yhä voimallisemmin, liityimme aivan kuin yhdeksi hengeksi ja sydämeksi ja kun Opettaja Juntto esitti yhteisesti laulettavaksi: "Jeesus ystävän on paras" - niin sointuivat tuon herttaisen virren sävelet ja sanat kuin valtava tuulen humina jylhässä hongikossa: se huokui surua sekä iloa ja autuaallinen toivon aavistus täytti sydämemme. Sellaisia hetkiä on ihmiselämässä harvoja! -

synkkä syyskuu 1886

Dagmar Hagelberg-Raekallio:

1886

Taivas oli tähtikirkas meidän kahden astuessa iltamyöhällä kotiin pellon piennarta pitkin. Tähystellessämme tuikkivia tähtiä äiti puhui lämpimästi, melkeinpä haltioituneena niiden lukemattomasta paljoudesta, avaruuden äärettömyydestä, jolla ei ole loppua eikä rajoja. Miten pieni onkaan ihmislapsi, lausui äiti, ilmaisten samalla sisäisen ilonsa siitä, ettei ihmishenki kuitenkaan katoa, vaan on ikuisesti säilyvä. Syviin ajatuksiin vaipuneina kuljimme syysillan tähtitaivaan alla käsi kädessä.

Nukkuvan kodin edustalle ehdittyämme äiti ilmaisi, syvistä mietteistään heräten, onnensa siitä, että meillä kaikilla oli lämmin, hyvä koti, josta hän hartaasti kiitti Jumalaa.

Hiipimällä astuimme eteiseen peläten sairaan isän liikehtimisestä heräävän. Istuimme illallispöytään. Nautimme iltaruokamme kahden, keskustellen kuiskaamalla. "Aion kirjoittaa vielä tänä iltana Jennylle", virkkoi äiti. "Tunne olevani kovin väsynyt ja minun on pakko kirjoittaa tytölleni, että hän saapuisi kotiin aiemmin kuin mitä puhe on ollut. Jenny auttaisi minua kotiaskareissa."

Tämän jälkeen toivotin äidille hyvää yötä ja kiirehdin riisuutumaan levolle mennäkseni.

"Pikkukoulu" oli tänä syksynä siirretty isoon rakennukseen, jotta nuori opettaja vieläkin nuorempine oppilaineen olisi hyvässä turvassa sekä niin lähellä isää ja äitiä kuin mahdollista. Silloinen koulusali sijaitsi isän työhuoneen takana, rakennuksen toisessa päässä, jossa nukuin pienien sisarieni kanssa. Ehdittyäni vuoteeseen näin avoimesta ovesta äidin istuvan jo isän työhuoneessa kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa kirjettänsä.

Kauan katselin äidin laihoiksi ja kalpeiksi käyneitä kasvoja. Sydäntäni ahdisti kummasti, ja sen täytti tuskainen tunne. "Miksi olenkin näin levoton? Onhan kaikki hyvin. Pian isäkin siitä paranee", ajattelin kääntyillessäni edestakaisin vuoteellani.

Niin elävästi, kuin näkisin tuossa edessäni äitini katseen, muistan vielä sen, kun äiti kääntyi pöydän äärestä minuun päin ja sanoi: "Sov, sov gott, min egen pia, Gud beskydde dej." ("Nuku makeasti, oma lapseni. Jumala sinua suojelkoon.")

Tähän toivotukseen nukahdin.

"Nouse, nouse, äiti on sairaana", parahti isä tuskasta tukahtuneella äänellä ja nykäisi hädissään pääni pystyyn. Samassa hän poistui huoneesta.

"Jumala, auta minua", sain sanotuksi. Koko ruumiini vapisi kuin ankarassa vilussa. Pääsin vaivoin isäni työhuoneen ja pitkän eteisen poikki vanhempieni makuuhuoneeseen, jota kynttilä himmeästi valaisi. Sydämeni sykki ankarasti.

"Oletko kovin sairas, äiti?" sain kysytyksi ja tartuin äidin käteen, joka olikin jääkylmä...

Pääsi tuskanhuuto. Tunsin samassa piston sydämessäni. Jalkani herpaantuivat ja vaivuin lattialle.

Isäni, joka oli lähettänyt kiireesti noutamaan lääkäriä, juoksi takaisin makuuhuoneeseen, jossa löysi minut makaamassa äitini vuoteen ääressä. Isä kantoi minut viereiseen huoneeseen. Kaikin keinoin hän koetti saada minua virvoitetuksi, mutta vasta lääkärin onnistui palauttaa minut täysin tajuihini.

Perhelääkäri ei voinut muuta kuin todeta äidin saaneen sydänhalvauksen, joka silmänräpäyksessä oli katkaissut hennon elämänlangan.

Noin tunnin verran äiti oli vielä kirjoittanut Jenny-tyttärelleen kirjettä, sen jälkeen kun jo ehdin painua syvään uneen. Sen tehtyään äiti oli mennyt makuuhuoneeseen ja kertonut isälle kirjoittaneensa Jennylle pitkän kirjeen. Tällöin hän oli asettunut vuoteeseensa. Ojentaen tapansa mukaan käsivarret päänsä yli hän risti kätensä rukoukseen. Samassa tuokiossa isä kavahti säikähtäen vuoteessa pystyyn havaittuaan äidin käsivarsien äkkiä hervahtaneen alas. Kerran vain äiti huokaisi syvään ja - kaikki oli hiljaa...

Tultuani lopulta täyteen tajuntaan isäni ja lääkärin seistessä vieressäni tiesin ja tunsin sisimmässäni mitä oli tapahtunut, mitä olin menettänyt. En kysynyt mitään. Pyysin päästä yksin huoneeseeni. Vaivuin ikkunan ääreen ja loin katseeni syystaivaalle. Sen syvyydestä tuikkivat samat ystävälliset tähdet, "äidin tähdet", joita vast'ikään olimme hänen kanssaan ihailleet käsitysten kulkiessamme.

Konstantin Sarlin:

20 päivä Syyskuuta 1886 valkeni kirkkaana, pilvetönnä; mutta aurinko oli tänä päivänä Kokkilan kohdalla laskeuva mustaan, synkkään suru-harsoon.

Tavallinen ruusutauti vaivasi minua, joten olin vuoteen omana. Waimoni oli erinomaisen hellä ja osanottavainen ja koki kaikin tavoin lieventää vaivojani. Muutoin oli hänkin ollut jo koko kesän heikko ja uupunut. Saadakseen raitista ilmaa, meni hän iltamassa kävelemään ja oli pistäytynyt tervehtimässä ystäväänsä Betty Reinikaista naapuri talossa. Illallisen aikana saapui hän kotiin ja syötyänsä kirjoitti pitkän kirjeen Jenny tytölle, joka oli käymässä sukulaisten luona Oulussa.

Kirje oli lopetettu seuraavilla hellillä sanoilla:

”Herra Jumala antakoon meille kärsivällisyyttä onnettomuudessamme! Herra Jeesus siunatkoon sinua lapseni ja meitä; toivottaa oma äitesi

Margareta Sarlin

Kello liki 10 illalla tuli r. vaimoni makuu-huoneeseemme ja sanoi kirjoittaneensa Jennylle pitkän kirjeen, asetteli huonekalut paikoillensa ja järjesteli kaikki siistiksi, niin kuin hänen tapansa aina oli. Sitten riisuutui ja laski vaatteensa tuolille laskokseen ja asettui maata sekä ojensi molemmat kätensä päänsä yli ristiin, siunaten itsensä. - - -

Mutta kun huokailemisensa tuntuivat entistä raskaammilta ja katkonaisilta, kiiruhdin ylös ja kysyin, oliko hänellä jotain vaivaa, kun noin hengitti syvään? Wastausta ei kuulunut, vaan yölampun valossa huomasin, kuinka hänen kätensä vapisten hervahtivat alas päälaelta. Minä tartuin käsiinsä ja koetin auttaa häntä istuvalleen, luulin hänen pyörtyneen. Mutta kädet olivat jäykät, valtimot olivat seisahtuneet sykkimästä, ja kuoleman kalpeus näkyi hänen kasvoissansa. - - -

Juoksin herättämään palvelijoita ja käskin joutumaan lääkäriä hakemaan Kennältä. Toisten palveliain kanssa koettelimme hieroa ja liikutella käsiä, päätä ja sydänalaa; vaan mitään elonmerkkiä ei huomattu. Muutaman minuutin kuluttua saapui lääkäri, sillä hän oli vielä valveilla ja riensi juosten meille. Tohtori avasi vaimoni silmäluomen ja lausui: ”antakaa hänen olla hieromatta; silmänräpäyksellinen kuolema on tässä tapahtunut sydämen halvauksesta”. - - -

Rakas vaimoni oli siis asettunut sille levolle, josta herätään iänkaikkisuudessa. - - -

Hän ei jaksanut kestää vainojen hellettä; vaan murtui parhaassa iässään ja laskettiin haudan hiljaisuuteen vihamiesten uhrina, - täytettyänsä puolison sekä äiten velvollisuudet uskollisella ahkeruudella.

Purjehtien maailman myrskyävällä merellä, tunsin pienen purteni nyt olevan vajoamaisillaan hyrskeisiin.

”Syvyys siellä, toinen täällä; aallot käyvät pääni päällä”. - - -

Jumala yksin tietää, mitä tunnettiin ja mitä kärsittiin, kun iskuja sateli toinen toistansa tulisempia.

Epäuskon synkkä pilvikin nousi rajuamaan r. vaimoni epävarman sielun tilan suhteen. Se pimitti armon taivaan ja lain salamat sinkoilivat murtuneeseen henkeeni. Sydämeni syvyydestä huutelin Armahtajan puoleen ja Herralle kelpasi avata eteeni Lutherin ”Hengellisestä Wirvoittajasta” Pitkänperjantain luvun, jonka luettua tuntuvasti rauhotuin ja sieluni lepäsi turvattuna ristiinnaulitun Jeesukseni haavoissa; kiitos, iankaikkinen kiitos Jumalalle!

”Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi” Amen; Amen!

Aika vieri hiljaa eteenpäin. Ruumis kannettiin lepoon Wiitasaaren vanhaan kalmistoon suku-haudan kehyksen ylä laitaan haapojen suojaan. Leski, sekä pienet orvot palaisivat autioksi jääneeseen kotiin suremaan ja itkemään. Mutta ei itku auta, eikä tuoni tuo takaisin saalistansa, vaikka kyyneleihin sulaisimme.

Aika on ainoa lääke. Se asettuu tapahtumien ja henkilöiden väliin; ja hiljaa haihdutellen, kantaa kaipauksen katkeruuden unholaan. -

Tapahtumia Kokkilassa 1902

Kirjasta Viitasaarelaiset vapaussodassa:


1902

Ennen laivan saapumista Viitasaarelle rouva Vartiainen ilmoitti Bruno ja Einar Sarlinille, että laivassa tulee hänelle muuttotavaraa ja pyysi - miehensä matkoilla ollessa - näitä naapureina lähetystä noutamaan. Niin tapahtuikin. Kahdella hevosella haettiin laatikot laivasillalta ja vietiin Kennään makasiiniin, jossa ne piilotettiin Hackman & C:o uitto- ja metsätyökalujen sekaan. Vain pieni osa lähetyksessä olevista kirjeistä ja kirjasista ehdittiin jakaa, kun se joutui viattoman sattuman kautta ilmiannon uhriksi.

Kun lähetys olisi helposti saattanut joutua Vartiaisen kotona, jota urkkijat pitivät tarkasti silmällä, yllätyksen alaiseksi, niin varovaisuuden vuoksi Bruno ja Einar Sarlin, parin muun miehen avustamana, siirsivät laatikot n.s. Kemppisen petäjikössä - Kokkilan maalla - olevaan tyhjään perunakuoppaan, peittäen huolellisesti kuopan suun turpeilla. Kuopan lähellä oli pitkä rivi kirkonkylän asukkaiden perunakuoppia, joita oli useita sillä kertaa tyhjinä. Jonakin iltahämäränä oli eräs kirkonkylässä asuva vanha mies mennyt noutamaan perunoita tuossa mäkirinteessä olevasta perunakuopastaan, mutta sattunutkin erehdyksessä avaamaan sen kuopan, jossa laatikot olivat. Uteliaisuudessaan vanhus oli ryhtynyt tarkastelemaan laatikoiden sisältöä ja ottanut siellä olevaa kirjallisuutta. Heikkonäköisenä hän ei itse voinut niitä lukea, vaan vei kotimatkan varressa olevaan Schönemanin kahvilaan, kahvilayleisön luettavaksi. Ymmärrettävää on, että kahvilassa sillä kertaa olleet "suuren isänmaan ystävät" tekivät siitä heti ilmiannon paikkakunnalla oleskeleville kahdelle santarmille ja kirkonkylässä asuvalle poliisille, joka ei kuitenkaan heti lähtenyt löytöä tarkastamaan, vaan teki puolestaan ilmoituksen esimiehelleen, Viitasaaren piirin nimismiehelle, J.O.Durchmanille. Nimismies, joka asui 12 km päässä kirkonkylästä sijaitsevassa Niemelän kartanossa, ei myöskään kiirehtinyt sinä iltana tutkimusta suorittamaan.

Löydöstä saivat Bruno ja Einar Sarlin eräältä alustalaiseltaan tiedon, ja ensinmainittu ilmoitti siitä heti rouva Vartiaiselle. Silloin sovittiin, että laatikot on nopeasti siirrettävä kuopasta pois. Kokkilan renkipoika toverinaan ajoivat Bruno ja Einar Sarlin kahdella hevosella kuopalle, löivät tavarat rekiin, ja Einar Sarlin sekä renkipoika lähtivät ajamaan niittyteitä pitkin hyvää vauhtia Mustansuon niitylle, minne saavuttua laatikot piilotettiin heinälatoon, heinien alle. Kiinnijoutumisen välttämiseksi oli saattomiesten hevosineen pysyteltävä yökausi metsässä, huomiseen saakka, jolloin Kokkilan palvelustyttö toi sanan, että "järjestysvalta" oli lakannut liikehtimästä. Nyt miehet ajoivat suoraan tavalliselle työmaalleen, herättämättä mitään huomiota.

Tämäkään piilopaikka ei tullut pitkäaikaiseksi. Kevättalvella oli heinät ajettava ladosta pihaan, joten jälleen tuli kysymys laatikoiden siirrosta. Mutta kun niiden sisällön jakaminen oli joka tapauksessa jo silloin käynyt mahdottomaksi, Einar Sarlin, piirimies Otto Halosen avustamana, upotti eräänä pimeänä helmikuun yönä nuo suuret laatikot jäähän hakatusta avannosta Keitelejärveen*, Kennään rannan ja Kymönkosken väliseen Kymönselkään, n. 300-400 m Kölkynlahden rannasta. Ja niinpä onkin nyt tuo silloista kansannousua herättämään tarkoitettu valtava määrä painettua sanaa ja eri paikkakunnille osoitettuja henkilökohtaisia kirjeitä vielä tänäkin päivänä Keitelejärven pohjassa, Kymönselällä loiskivien lohien luettavana ja onkiahvenien kutuluotona.

* Näin sen vuoksi, koska Helsingistä oli saatu tieto, että "ison postin" jakoa ei ollut koettava jatkaa ja että sen löytäminen voisi viedä monta passiivisen vastarinnan johtomiestä Siperiaan.

Kokkila kyyditysten etappipaikkana

Kirjasta "Lapuan Liike ja kyyditykset":

1930

Seuraava solmukohta oli vapaamuurareita ja juutalaisia kammoksuvista isänmaanystävistään tunnettu Viitasaari, jossa oikeistoaktivismia edusti Lapuan liikkeen alkuvaiheissa jääkärimajuri Gunnar von Hertzen. Hän kertoi "olleensa läsnä Lapualla pidetyssä ns. toisessa Lapuan kokouksessa" ja esittäneensä siellä samoin kuin Viitasaarella vuoden alkupuolella erinäisissä tilaisuuksissa pitämissään puheissa mielipiteenään muunmuassa, että kommunistit oli isänmaan pettureina heti poistettava valtion ja kunnan luottamustehtävistä sekä eduskunnasta pahimmassa tapauksessa väkivaltaisesti. Muista "isänmaallisista kansalaisista" olivat kyyditystoiminnassa mukana kirkkoherra Matti Jaakkola ja kappalainen Heikki Halmesmäki, entinen Vöyrin koululainen ja suojeluskunnan esikunnan jäsen.

Etappi oli Kokkilan talossa ja sitä johti Einar Sarlin. "Einar Sarlin se oli, joka Viitasaaren seuduilla järjesti muutamien uskollisimpien kanssa etappitiet, tuulena kuletti salaiset sanomat ja oli 'palokunnan' perustava sielu", kirjoitti Halmesmäki suojeluskuntapiirin esikunnan jäsenestä. "Siunattu asia, että me suomalaiset emme sentään kaikki ole hitaita ja aloitekyvyttömiä!" - - "Vapaussodan jälkeen ei Einar Sarlinin ote ole hitustakaan hellinnyt." Sarlin ilmoitti ryhtyneensä kyyditystoimintaan "isänmaallisesta vakaumuksesta". Etappi järjestettiin kesän alussa, jolloin sopiviin suojeluskunta-aktiiveihin otettiin yhteyttä ja sovittiin, että he lähtisivät tarvittaessa matkaan. Suojeluskunnan alkuperäisiä perustajia tuli paljon mukaan.

Etappitie alkoi hahmottua vähitellen, kun Keiteleen lapualaisten moottoriveneestä kaappaama kuopiolainen kommunistikansanedustaja August Turunen tuotiin 13.6. Viitasaarelle ja vietiin edelleen Pihtiputaan ja Reisjärven kautta Kokkolaan, Aktivistin kotikaupunkiin. Aivan ilmeisesti ei vielä tiedetty, mitä kaapatuille tehtäisiin. Turusta kyyditsivät kuitenkin henkilöt, jotka sittemmin hoitivat etappiliikennettä vakinaisesti: talollisenpojat Lauri ja Erkki Sarlin, piirityönjohtaja Lauri Kunni ja kasööri Aku Villikka, jälkimmäisen autolla. Myös vaihtopaikka, Savimäki, jäi pysyväksi.

Seuraava kyyti osoitti reitin jo vakiintuneen. Erkki Sarlin, autoilija Antti Saraste ja työnjohtaja Hannes Koponen ottivat pihtiputaalaisilta vastaan kansanedustaja Perälän ja kuljettivat hänet Keiteleen kirkolle. Samana päivänä, 17.6., saapui Pihtiputaalta myös Keiteleeltä kyyditty kansanedustaja William Tanner, joka pankinjohtaja Ilmari Kauhasen ja Piiriesimies Kaarlo Vuorivirran kertoman mukaan päätettiin vapauttaa Konneveden tienoilla.

Kesäkuun 28. päivänä Viitasaarelle tuotiin Karstulasta samalla kertaa Kauhajoelta kaapattu vasemmistolainen opettaja Otto Aimo Holma ja Jalasjärveltä kyyditty pienviljelijä Toivo Uitti sekä erikseen kommunistinen kaupunginvaltuutettu Martti Sjöblom Porista. Karstulan miehet olivat antaneet Holman ymmärtää, "että matkamme myöskin voi päättyä minkä metsän kohdalla hyvänsä, sillä 'näinä päivinä on viety 21 autolastia miehiä, eikä joka lastia ole viety perille, sillä soitakin on välillä, joihin on kommunisteja sopinut'". Sitä vastoin "Kokkilassa miehet suhtautuivat meihin hiukan rauhallisemmin ja sanoivat, että heille jätetty ilmianto sisältää vain persoonallisuuksia, mutta ei politiikkaa, joten he eivät lähde meitä viemään". Uitti jäi Kokkilaan, ja Holma vapautettiin metsätiellä Vesannolla. Holmaa oli piiriesimies Erkki Lehmusoksan autolla kyyditsemässä itse vanha Sarlin. Sjöblomia ei tuotu Kokkilaan vaan pastori Halmesmäen luo, joka piti kyydityksen jatkamista "isänmaalliselta kannalta välttämättömänä" ja vei Sjöblomin Villikan kanssa Keiteleelle. Viitasaarelaiset sopivat kyyditystä jatkaneen apteekkari Lauri Kukkosen kanssa hänen vapauttamisestaan Pielavedellä.

Aamuyöstä 28.6. kyydittiin Mäntsälän johtavat kommunistit Etelä-Pohjanmaalle: "kommunismin isänä" paikkakunnalla pidetty puuseppä Antti Ahtio, kansanedustaja Konstantin Talvio, työmaaterrorista kunnan työmailla syytetty kirvesmies Kalle Lehtinen, punaorpokodin johtaja, Neuvostoliitossa opiskellut Kullervo Kannel sekä orpokodissa työskentelevän tyttöystävänsä luona vieraillut vaihdemies Kalle Lähteinen Turusta. Vaihto oli järjestetty Kuortaneella paikallispäällikkö August Luoman avulla. Alavuden johtava kyyditsijä Olavi Mäkikärki vapautti omalla vastuullaan "sulhasmiehen", mutta muut jätettiin Takkalaan, mistä kyyti jatkui Kokkilaan. Einar Sarlin lupasi vapauttaa Ahtion ja Talvion, mutta lähetti Kanteleen ja Lehtisen "ikitielle". Ahtio ja Talvio vapautettiin lähellä Suonenjokea. Ei tiedetä, millä perusteella Sarlin vapautti Mäntsälän lapualaisten "pääpiruna" pitämän henkilön ja kansanedustajan - kyse saattoi olla käytännön ongelmista jatkokyydityksen suhteen. Tärkeimmiksi katsotut Kannel ja Lehtinen vietiin Pihtiputaalle, josta piirilääkäri Oscar Forsman järjesti heille erilliset jatkokyyditykset Haapajärvelle. Toisen passitukseen oli merkitty "Ottanut vapaussodan aikana osaa murhiin", toinen taas vastasi Forsmanille kommunismista luopumisen olevan vaikeaa, "koska isäkin oli aatteen puolesta kuollut."

Kokkilasta lähdetään Mäntsälän kapinaan

Kirjasta "Lapuan Liike ja kyyditykset":


1932

Maaliskuussa 1930 Lapualla pidetyssä kansalaiskokouksessa päätettiin ryhtyä toimiin kommunistipropagandaa vastaan. Samassa yhteydessä perustettiin Suomen Lukko -niminen järjestö kansanliikkeen pyrkimyksiä ajamaan, ja järjestön johtoon valittiin mm. viitasaarelainen suojeluskuntajohtaja Einar Sarlin. Suojeluskuntajärjestön suhtautuminen Suomen Lukkoon ei ollut varauksettoman myönteinen, sillä vaikka uuden järjestön katsottiin olevan takeena siitä, että toiminta kommunismin kukistamiseksi tapahtuu laillisin keinoin, saatettiin myös paheksua perustavassa kokouksessa esiin tulleita "joitakin vähemmän harkittuja kohtia ja sanontatapoja".

Ns. Lapuan lain mukaan kommunismi tuli lopullisesti hävittää Suomesta, minkä toteuttamiseksi muodostettiin suojeluskuntapiirijaon pohjalta organisoituja piiriosastoja. Suomen Lukon Keski-Suomen piirijärjestö perustettiin 8. elokuuta 1930. Sen lisäksi, että piirin alueeksi tuli Jyväskylän suojeluskuntapiirin alue, Suomen Lukon ja piirin läheistä vuorovaikutusta on osoittamassa se, että järjestön Keski-Suomen piiritoimikuntaan kuului useita tunnettuja suojeluskuntamiehiä, kuten Oskari Heikinheimo, Vihtori Järvinen, Einar Sarlin ja Ilmari Takkala.

Kun Suomen Lukko oli esiintyneiden terrori- ja kyyditystapausten jälkeen lakkautettu, kansanliikkeen nimeksi otettiin maaliskuussa 1931 virallisestikin Lapuan Liike. Suomen Lukon Keski-Suomen piirin nyt sulautuessa Lapuan Liikkeen organisaatioon suojeluskuntien edustus pysyi uusitussakin järjestössä vahvana.

Lapuan Liikkeen kannattajien omavaltaisuudet Jyväskylässä vuonna 1932 alkoivat jo tammikuun viimeisenä päivänä, jolloin sanomalehti Työn Voiman toimitalo yritettiin ympäröidä piikkilangalla ja lankkuesteillä.

Vajaa kuukausi myöhemmin, 24. helmikuuta, alkoivat Mäntsälän miehet toimia. Paikkakunnan Lapuan Liikkeen edustajat kääntyivät suojeluskuntain yliesikunnan puoleen estääkseen sosialidemokraattien kansanedustajaa, Mikko Erichiä, esitelmöimästä Mäntäsälässä. Yliesikunta kääntyi asiassa sisäministeri von Bornin puoleen, joka kuitenkin kieltäytyi estämästä puheen pitämistä. Tilanteesta syntyi ns. Mäntsälän kapina, jonka alkuvaiheessa kapinahankkeelle luvattiin kannatusta ainakin Jyväskylän ja Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirien esikunnista.

Jyväskylän kapinallisten "äänenkannattajaksi" vallattiin 3.3. sanomalehti Sisä-Suomi. Seuraavan päivän lehdessä, joka ilmestyi ilman vastaavan päätoimittajan nimeä, julkaistiin uutinen, jossa Keski-Suomen kerrottiin yhtyneen Mäntsälän miehiin. Edelleen lehti kertoi, että "rintamamiehet ja Lapuanmiehet" ovat ottaneet vallan käsiinsä Jyväskylässä ja koko suojeluskuntapiirissä.

Keski-Suomessa esiintyi levottomuutta Jyväskylän lisäksi Ähtärissä, Viitasaarella, Virroilla, Pihlajavedellä, Saarijärvellä ja Pihtiputaalla. Merkittävin levottomuuspiste näistä oli Viitasaari, jonne Lapuan Liikkeen hälytyskäskyn jälkeen 1.3. kokoontui noin 150 aseistautunutta miestä ilmoittaen yhtyvänsä Mäntäsälän kapinallisten vaatimuksiin. Tilanteen Jyväskylässä kehittyessä osa viitasaarelaisista siirtyi sk-varusteissa sinne.

Mäntäsälän kapinaviikon jälkeen suojeluskuntajärjestö joutui erittäin voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi, vaikka järjestön piirissä suoritettiin monia erottamisia ja siirtoja. Eri asteisia rangaistuksia suojeluskuntain päällikkö Malmberg määräsi kaikkiaan 54 sk-päällystöön kuuluvalle kapinoitsijalle. Selvästi eniten rangaistuksia - 19 - sai Jyväskylän suojeluskuntapiiri.

Eniten rangaistuksia tuli Jämsänkosken (6), Lievestuoreen (4) ja Laukaan (3) suojeluskuntien osalle; piiriesikunnan jäsenistä tuomittiin kolme: Byström, Riipinen ja Sarlin.

Mies, joka syntyi ja kuoli samassa huoneessa

Martti Saraste, puhe sukujuhlissa:

1875-1939

Yksi piirre ei kuitenkaan ole koko suvulle ominainen, sillä tuskin on muita himomaanviljelijöitä kuin isäni Einar Sarlin, jonka hoitoon Konstantin jätti Kokkilan tilan vuonna 1897 neljänkymmenen silloisen tuhannen markan hinnasta. Paljonko se on nykyrahassa, laskekoot suvun ekonomistit. Einar Sarlin käytti mieluummin titteliä isäntä kuin maanviljelijä, ja ehkäpä se paremmin sopiikin luonnehtimaan hänen yleiskuvaansa huolimatta siitä, että hänen haaveensa oli 50 lehmän navetta ja 100 peltohehtaaria niin kuin Suovanlahden Silossakin oli. Ei hän kuitenkaan haavettaan saavuttanut, mutta ylpeänä muistan hänen osoittaneen Mustalla-suolla peltonäkymää, joka oli puolitoista kilometriä pitkä ja ihmetelleen joskus Helsingissä käydessään, millä nuo ihmiset elävät, kun kävelevät päiväkaudet pitkin katuja. Isänsä jälkiä seuraten hän oli pitäjän ja seurakunnan yhteisissä asioissa mukana merkittävällä tavalla. Luulen hänen olleen tuon ajan näkökulmasta katsottuna hyvin sosiaalinen, vaikka esim. sellainen luottamustoimi kuin vaivaishoidon esimies saattaa tuntua nykynuoresta perin kummalliselta. Jouluisin oli aina vietävä paketit ja polttopuut niille ja niille mäkitupalaisille ja nälkäkesän jälkeen ensimmäistä riihtä puitaessa isä mittasi jyvät tasan 70 odottavaan pussiin huolimatta siitä, että elintarvikelautakunnan pomo seisoi vieressä ja uhkasi sakoilla. Joskus tuo avuliaisuus aiheutti harmiakin: maksettiin vieraita vekseleitä ja muita takuita, ja kerran me veljekset ehdotimme isälle, että tämä panisi kirkolle pylvääseen ilmoituksen: Kokkilassa taataan.

Jos isä oli maamies, niin yhtä suuressa määrin hän oli suojeluskuntamies. Maanpuolustusasia oli hänelle niin tärkeä, että joskus nuorena ajattelin, ettei meillä muuta tehdäkään kuin hoidetaan suojeluskunnan asioita. Tuli ja meni miestä ja naista, sotilaita ja siviilejä. Aina kerättiin jotakin ympäri pitäjää näiden asioiden hyväksi. Ja vieraanvaraisuutta siinä tarvittiin: ei komeaa, mutta hyvästä sydämestä tarjottua. Eikä tämä jyrkkä poliittisen värin tunnustaminen särkenyt ihmissuhteita muulla tavoin ajatteleviin. "Tuo Kinnusen seppä on minun parhaita ystäviäni, vaikka onkin punikki", isä sanoi kerran tultuaan kansakoulun johtokunnan kokouksesta.

"Isä on kokkouksessa" oli meidän poikien tavallinen vastaus puhelinsoittoon iltaisin. Sillä kokouksia riitti. Paitsi paikallista suojeluskuntaa oli hoidettava myös suojeluskuntapiirin asioita, ja näistä neuvotteluista palatessaan isä toi aina tuliaiset: omenia, juustoa ja makkaraa, jotka olivat sen ajan maalaislapsille harvinaisia. Oli säästöpankkia, maamiesseuraa, hevosystäväseuraa ja ties mitä yhdistystä, jonka aktiivisia jäseniä Einar Sarlin oli. Ja seurakunnan taloudellisia asioita hän Osmo Helanterän kanssa taisi hoitaa melkein kuin omiaan.

Isä oli ehdottoman ulkonaisen järjestyksen mies. Kokkilassa oli kaikki ojennuksessa. Pelkäsimme lauantai-iltaa, varsinkin kun olimme niin varttuneita, että alkoi olla jo "omiakin" menoja. Sillä työväen lähdettyä esim. heinäaikaan illalla kotiinsa meidän tehtävämme oli järjestää viikatteet ja haravat, hangot ja muut kapineet kaikki suoriin riveihin aitan verannalle. Ja sitten vielä ne tallioriit, mokomat, joita oli huollettava pyhäisinkin, kun tammat ja ruunat oli viety laitumelle. Kai ne komeita olivat, koska kerran Helsingissä tavatessani Viitasaarella puolen sataa vuotta sitten palvelleen rovasti Forsmanin tämä luetteli kaikki Kokkilan hevosten nimet ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeltä vuodelta. Oli ollut isän ystävä ja hevosista kiinnostunut. Ja uskollisena toverina hevoskasvatuksessa hänellä oli Einar Hallberg Pielniemeltä, Brunon poikien eno.

Liian suorasanainen, ehkäpä harkitsematon, isä oli ja sen vuoksi hänellä oli myös vastustajia. Eräs viitasaarelainen kuului sanoneen isän kuolinviestin tultua, että nythän se keisari lähti! Äitini oli hiljainen, mielellään taustalle vetäytyvä, mutta hänen ansioikseen luen monien kiperien tilanteiden laukeamisen. Perheenisänä Einar Sarlin oli ehdoton auktoriteetti. Ei meillä ollut perheneuvostoa eikä kai minkäänlaista äänioikeuttakaan paitsi nurkan takana jupiseminen. Me teitittelimme isää, ja kerran jonkin kiivaan sananvaihdon jälkeen sisareni Rauha sanoi isälle: "Teillähän on kaikki valta taivaassa ja maan päällä". Se tehosi, hän säpsähti ja antoi meille periksi. Mutta hyvää huolta hän meistä piti. Ja kuvaavaa hänen kasvatusperiaatteilleen oli, että hän otatti esimerkiksi minulla velkaa opintojeni rahoittamiseen, jotta oppisin hoitamaan raha-asioita. Kun sitten valmistuin, hän oli lunastanut velkakirjani ja lähetti sen minulle onnittelujen myötä Helsinkiin. Kirjeessä oli mukana myös valokuva - vaikka isä ei yleensä pitänyt koko valokuvaamisesta - jonka taakse oli kirjoitettu: "Samalla kun onnittelen Sinua valmistumisesta, toivon, että Jumalan pelko, isänmaan rakkaus ja vähäosaisen hoivaus olisivat elämäsi korkeimmat pyrkimykset".

Tämä on minun kuvani isästäni Einar Sarlinista, joka viljeli Kokkilan tilaa 42 vuotta ja jolla oli onni syntyä ja kuolla samassa huoneessa Kokkilassa.

Einar Sarlinin muistokirjoituksesta 1939:

Einar Sarlin asui ja viljeli maatilaansa Kokkilaa huolellisesti ja tarmokkaasti. Monet olivat ne isäntäretkikunnat, jotka kävivät oppia ottamassa hänen pelto- ja suoviljelyksiltään. Navetassa oli suuri karja, laitumelle keikkuivat iloiset varsat ja vasikat. Hän oli myös hevoskasvattaja. Kokkila oli maanviljelysseuran harjoittelutila. Joka vuosi oli harjoittelijoita, ja työtä tehtiin kovasti. Siihen aikaan ei maanviljelijällä ollut paljon käyttörahaa, ja hänellä olikin tapana sanoa: "ei ole rahaista rahaa, mutta maa on hyvä!" Ja maahan hän luotti. Maa palkitsi uutteran viljelijänsä.

Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-järjestöjen aikana Kokkila oli monien viitasaarelaisten ja keskisuomalaisten keskeisimpiä paikkoja, samoin jo itsenäisyysvalmistelujen aikana se koti, joka yön hiljaisina hetkinä tarjosi turvapaikan itsenäisyyden lietsojille ja josta Einar Sarlin oli aina valmis lähtemään matkaan vuorokauden aikaan katsomatta.

Tässä keskeisessä kodissa kokoontui suku usein varsinkin kesäisin. Einar Sarlin oli hyvin sukurakas. Silloin illanistujaisissa keskusteltiin antaumuksella omista sekä puolue- ja isänmaanasioista. Siellä melkein salamat välähtelivät, kun jokainen toi esiin oman kantansa ja todisteli sitä oikeaksi. Se oli innoittavaa ja kehittävää keskustelua nuoren polven kuultavaksi. Vaikka sanojen mittelö oli lujatekoista, tiesimme kuitenkin aina, että sisarukset syvästi rakastivat ja kunnioittivat toisiaan.

Einar Sarlin oli pitäjänsä huomatuimpia ja suosituimpia henkilöitä, ja hänen sanansa painoivat paljon asioita punnittaessa. Hän oli monilla aloilla aloitteentekijänä, uranuurtajana. Koko tarmonsa hän uhrasi kotipitäjänsä parhaaksi.

Isänmaan vapaus ja itsenäisyys olivat Einar Sarlinin tärkeimpiä asioita, ja suojeluskuntatyö oli hänelle kallis. Viitasaarella on tarvittu hänen tapaistaan voimakasta ja usein kirpeän iskevääkin otetta, johon toisaalta liittyi hänen hyväntahtoinen ja auttavainen lähimmäisenrakkautensa.

Vieraita Kokkilassa 1940-luvulla

Otteita Kokkilan vieraskirjasta sekä kirjasta "Asekätkentä":

1941

Armon vuonna 1941 tässä jouluillan hämärässä olemme me taas koolla rakkaassa syntymäkodissamme Kokkilassa laulaen, leikkien ja kelpo emäntäisen hyviä antimia nauttien. Ulkona paukkuu pakkanen mittarin osoittaessa 25' astetta, mutta täällä sisällä on lämmintä ja herttaisaa, ja mielikin olisi joulunonnellinen ellemme syvästi kaipaisi veljiämme Lassia, Olavia ja Marttia, jotka seisovat isänmaan vartiossa tuolla etulinjoilla. Jumala heitä siellä siunatkoon!

Luojan suuri siunaus myöskin aina tälle talolle ja sen isäntäväelle! Ja monet parhaat kiitokset tästä iltahetkestä!

"Tuoltapa aina armot käyvät, Turvat tuttavat tulevat, Ylähältä taivahasta, Luota Luojan kaikkivallan." -

Rauha Kauppinen

1942

”Anna Luoja, suo Jumala anna onni ollaksemme hyvin ain eleäksemme näillä kasvinkankahilla Kokkilan kotipoluilla!"

Sotalomalla Lempaalasta 11.-13.1.1942

Martti Saraste

Lainan päivänä 8.2.42

Lainan päivä ei oo aina, mutta vuosittain se on. Tänään, kun on kahvit juotu, jääköön päivä muistohon. Toivotamme onnen parhaan nyt ja aina aikanaan.

Kaarlo Halonen

Höer wir fromia Haffen briefenshaft ihriffen Finnland und Deutschland im alles friedskait besfrufen.

Im Jahre uns Verbriefung und bolshewismus.

5. Juni 1942

Herman Zola

SS-Gruppenf.

Joachim Hesse, SS-Sturm.

Claes Purjo, SS-Rottf.

14.VII.1942. Vanhan Kokkilan Emännälle ja Isännälle kaunis kiitos lämpimästä saunasta, oikeasta "korvikkeesta" ja herttaisesta ystävällisyydestä!

Bruno Sarlin

13.9.42 Wir wollen mitt unserer ganzen Kraft fur den germanishen gedanken arbeiten, damitt das Bund zwishen dem deutschen und finnishen Volk immer enger und fester wird.

Wipperh

SS-untersturmfuhrer

Joachim Hesse

SS-Rottenfuhrer

Claes Purjo

SS-Rottenfuhrer

1943

17/10 1943 Niiden nuorten SS-vapaaehtoisten muistoa viettämässä, jotka uljain mielin lähtivät Viitasaarelta taistelemaan sivistysmaailman ja isänmaamme ikivihollista vastaan ja vaipuivat kaukaisille kentille, saaden tuntemattoman leposijan.

Heikki Halmesmäki

Finland Euer Land, Deutschland Unser Land, gleicher Geist und gleiches Ziel

Freiheit uns'rer Völker!

Raul Keller

SS-Untersturmfuhrer

Kokoontuneina juhlimaan Äidin, Mummon ja Kälyn 70-vuotispäivänä 25. X.1943 rakkaaseen Kokkilaan toteamme jälleen lämpimin sukulaistuntein, että veri on vettä sakeampi.

Eläköön vanhan Kokkilan traditiot!

Rauha Kauppinen.

Kirkastukoon tänään 70 vuotta täyttävän Kokkilan toimeliaan emännän iltapäivä täyteen päivään saakka.

Heikki Halmesmäki

1944

10.2.1944 Sydämelliset kiitoksemme vieraanvaraisuudesta ja suurenmoisesta kestityksestä ollessamme "häämatkalla" luonamme. Toivomme menestyksellistä alkanutta uutta vuotta ja sodan pikaista loppumista.

Kiitollisin ajatuksin

Meeri Ratia

Jukka Malmivaara

Oulu

Selvitys Malmivaaran vierailusta kirjasta ”Asekätkentä”:

1944-1945

Sisä-Suomen suojeluskuntapiiri

Malmivaara kävi henkilökohtaisesti keskustelemassa kaikkien kunnansolujen johtajien kanssa, mutta jätti puolestaan näille toiminnanvapauden omien apulaistensa ja kätköpaikkojen valinnassa.

Varsinaista piirisolua Malmivaara ei muodostanut. Hän valitsi piirin henkilöstöstä joitakuita, joille antoi tehtäviä suppeilta erityisaloilta. Hän oli ainoa, joka tunsi piirinsä kätkentäorganisaation.

Oman suojeluskuntapiirin lisäksi materiaalia saatiin Kainuun suojeluskuntapiiriltä sekä päämajan osoittamilta varikoilta. Sopivan välivaraston puuttuessa materiaali toimitettiin välittömästi sen saavuttua kätkijöille. Tämä aiheutti tavattoman kiireen, koska kuljetuksiin oli käytettävissä vain päämajan antama kuorma-auto. Joulukuun alkuun mennessä pataljoonan aseistus oli lähes kokonaisuudessaan kätköissään.

ote tuomittujen luettelosta

Nimi Saraste, Erkki Johannes

S. 05

Ammatti maanvilj.

Sot.arvo kers.

Joukko SSuo

Kunta Viitasaari

Tehtävä kätkentä

Tuomio 5kk

Pid.aika 2kk

Vanhat kummitukset palaavat - katse kääntyy Kokkilaan

Sanomalehti Keskisuomalainen 12.3.1975

IKL-mainoksia Viitasaarella

IKL:n toiminta nostaa kansanedustaja Siiri Lehmosen tekemän eduskuntakyselyn mukaan päätään Viitasaarella. Kirjallisessa kyselyssään Lehmonen kertoo, että kuluvan maaliskuun aikana on Viitasaarella lähetetty useille kommunistipuolueen jäsenille kirjeitä, joiden mukana on painomenetelmällä valmistettu, sinimustakoristeinen lehtinen: "IKL elää yhä ja tulee elämään ikuisesti". Painopaikaksi on lehtiseen merkitty Lapuan Vapaa kirjapaino. Tällaista kirjapainoa ei Lapualla kuitenkaan ole.

Lehmosen ym. SKDL:n kansanedustajien tekemässä kyselyssä tiedustellaan, onko hallitus tietoinen, että rauhansopimuksessa lakkautetun IKL:n toimintaa pyritään uudelleen herättämään henkiin levittämällä IKL:n nimissä järjestön toimintaa esittelevää painotuotetta, ja mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä rauhansopimuksessa kiellettyjen järjestöjen toiminnan jatkamisen estämiseksi.

Kansanedustaja Lehmonen kertoi Keskisuomalaiselle jättäneensä eduskuntakyselynsä tiistaina 11.3. ja toimittaneensa samana päivänä asiasta ilmoituksen myös sisäasianministeriölle mahdollisia Suopon tutkimuksia varten.

Lehmonen kertoi edelleen, että viime helmikuun 22.-23. päivien välisenä yönä oli Viitasaaren kirkonkylässä vedetty IKL:n sinimusta lippu E-osuusliikkeisiin kuuluvan Viitasaaren Osuuskaupan Suomen lipulle tarkoitettuun lippusalkoon. Lippu havaittiin aamulla ja se otettiin nopeasti alas. Myös ne henkilöt, jotka olivat ottamassa alas lippua, ovat nyt saaneet postissa e.m. kirjeen ja painotuotteen. Kaikki kirjeet on postitettu Viitasaaren postitoimistosta. 

Kansan Uutiset 20.3.1975

IKL-ilmiöt tuomitaan Viitasaarella

Äärioikeistolaiset, jopa fasistisen toiminnan esiintyminen on herättänyt paheksuntaa Viitasaarella. SKP:n Viitasaaren osasto tuomitsi jyrkästi sellaiset provokatoriset oikeistovoimien esiintymiset kuten sinimusta lipun vetämisen Viitasaaren E-osuusliikkeen lippusalkoon ja IKL:n toimintaa esittelevien painotuotteiden levittäminen paikkakunnalla.

Puolueosaston vuosikokous kehottaa kaikkia rauhan ja naapuriystävyyden kannalla olevia voimia liittymään yhteisrintamaan torjumaan fasistiset ja puolifasistiset ilmiöt.

Kansan Uutiset 21.3.1975

Rikosilmoitus IKL-papereista

Viitasaarella on tehty rikosilmoitus rauhansopimuksessa kielletyn järjestön, Isänmaallisen Kansanliikkeen toimintaa esittelevien painotuotteiden levittämisestä paikkakunnalla. Esitteitä on lähetetty lukuisille paikkakunnan asukkaille ja erityisesti lähettäjät ovat "muistaneet" Viitasaarella näkyvimmin toimineita kommunisteja.

Rikosilmoituksen jättivät nimismiehen kansliaan maanantaina Kansanedustaja Siiri Lehmonen ja SKP:n Viitasaaren osaston puheenjohtaja Kauko Glad. Ilmoituksen vastaanottanut poliisiviranomainen totesi IKL:n esitteet törkeälaatuisiksi ja ilmoitti nimismiespiirin ryhtyvän tutkimaan asiaa.

Äärioikeistolainen toiminta on muutenkin nostanut päätään Viitasaarella, joka 30-luvulla oli tantumuksen vahvoja linnakkeita. Näiden piirien toimesta nostettiin Viitasaaren E-osuusliikkeen lippusalkoonkin sinimusta IKL:n lippu.

Viitasaaren Seutu 27.3.1975

Ammatillisen paikallisjärjestön julkilausuma

Kokous hyväksyi julkilausuman, jossa se kiinnittää vakavaa huomiota viime aikoina paikkakunnalla voimistuneeseen edesvastuuttomaan puuhailuun, joka on ilmennyt lakkautetun IKL-järjestön mainosten ja jopa henkilökohtaisten uhkausten levittämisenä postitse. Kaikkea tätä Ammatillinen Paikallisjärjestö pitää kansalaisoikeuksia loukkaavana ja rauhansopimuksen vastaisena toimintana, joka on mitä jyrkimmin tuomittava ja saatava pikaisesti selvitetyksi.

Erään aikakauden päätös

Kokkilan vieraskirja lokakuu 1980:

Kokkilan Penttiä onnittelemassa Viitasaaren kunnan edustajina

Olavi Tanttu, Asko Liimatainen, Lauri Niskanen, Kalevi Pasanen, Hely Liimatainen, Pentti Virtanen...

Viitasaaren Ammatillinen Paikallisjärjestö

Matti Niskanen, Sisko Linna

Viitasaaren Sähkö Oy:n puolesta johtokunnan puheenjohtajaa onnittelemassa

Osmo Mäkelä, Kauko Nousiainen, Erkki Pasanen...

Uudistaen onnittelumme Sisä-Suomen SP:n isännistön puheenjohtajalle 29.10.1980

Paavo Paananen, Hilkka Haimola, Markku Sikiö, Mirja Kaskari, Esko Pasanen, Kaija Hanell, Atte Kaskari...

BOKMA-hengessä Penttiä onnitellen

Juhani Jokinen, Kari Putkonen

Urheilu-hengessä onnittelemme

Jaakko Kataisto, Kalevi Kahelin, Pekka Rönkkä, Olavi Rautasalo, Sakari Herttua, Harri Kemppainen...

Viitasaaren Yrittäjät

Onnittelumme:

Pertti Pursiainen

Kunnanjohtajalle ehdotetaan näköispatsasta

Nauhoitus keskustelusta Kokkilan salissa Haapaniemen Sahan konkurssin jälkeen.

9.3.1989 klo. 16.15 -

AK= Atte Kaskari

VS= Saarelainen(Honkarakenne)

NS= Saarelainen Jr. -"-

VS: "Mitä sinä sanoit, paljonko se on, toistasataa hehtaaria?"

AK: "Sataviiskymmentäkaks tai kolme."

VS: "On Pentin osuus?"

AK: "Niin se onkin Kok... se Kokkila on kokonaan Pentin nyt ku on äiti kuoli.

VS: "Niin, niin, joo."

NS: "Ja se on pesällä nyt?"

AK: "On pesällä joo."

NS: "Siitähän te saatte pitkän pennin."

AK: "21.340.000 markkaa kiinnityksiä."

VS: "Joo'o."

NS: "Saattaapi upota siihen."

AK: "Uppoaa, vaan pää yritys mitä vaan."

VS: "Joo."

AK: "Ei tässä mitään."

Hetken hiljaisuus.

AK: "Oli traagista kun vanha rouva kuoli elokuussa, ja oli aina semmonen käsitys, että SKOP on niin kauan hiljaa, kun vanha rouva elää, ja saakoon perintätoimet kohdistua jatkuvasti."

VS: "Niin."

AK: "Mä sanoin Pentille sitten, että eiköhän me tehdä sillä tavalla, että haetaan perunkirjotukset sitten, kun mää oon vanhan rouvan uskottu mies. No miten sää haluat sen? Mää menin ukkotuomarin puheille, ja sanoin tämmönen on tilanne. No kuinka pitkälle minä? Minä sanoin, että toimitettava viimeistään helmikuun 28. päivänä 1989. Se anto mulle paperit päiväyksellä."

VS: "Hmmm."

AK: "Konkurssi tuli 27. päivänä."

Hetken hiljaisuus.

AK: "Niin oli kyllä kumma nostalgia kuuvennessa..."

VS: "Niin, joo."

AK: "Ja mä sanon, että Pentti on sen tyyppinen, et hän saaria kaipaa, mut tota henkisessä mielessä ja muutenkin, ku otti sen, että kyl tää kohtuuton vaihtoos oli sillekin ihmiselle. Minkä helevetin takia yks suku pitää mennä tömmösen, että samassa kunnan suurin työnantaja?"

VS: "Joo."

AK: "Ei se nykysen kulttuurin..."

NS: "Niin joo, tässä on sitten kunta.... kunta ja kuntalaiset, sanotaan metsänomistajat, tai ne mitään kiitollisuutta osota."

AK: "Ehei..."

VS: "Ei, ei."

NS: "Eivätkä muista."

14.3.1989

AL= Asko Liimatainen

AK= Atte Kaskari

AK: "Tilintarkastajan vastuu on kokonaan käsittelemättä, hah, hah,

haa."

AL: "Mää olin jo, mää oon ihan muuta selvää, kyllä mää oon tietonen

tarkasti jo. Parempi tutkia se kun se että kunnanjohtajan

vastuu, hoh, hoh.

AK: "Kunta on saanu maata niin halvalla, että sinä saat vielä

patsaan siitä... höh, höh, höö, näköispatsaan kuule tonne

pohjoispäähän, mistä maata on ostettu."

AL: "Ne on tehty sen hetkisen korkeimman hintatason mukaan. Ei

ollu kilpailijoita."

AK: "Ei ollu kilpailijoita."

H: "Eikä tuu."

AK: "Mitäs... parikyt miljoonaa...?"

AL: "Kun mää en oo edes laskennu, että..."

AK: "Ei se kaukana oo."

AL: "Toistakytä miljoonaa pitkästi se on. Ne on unohtunu ne kaupat

jo, mutta... kyl ne on paljon. Kyllä se viimenen kerta oli,

kun mä olin demarien tuota ryhmässä niin puhumassa, niin

kyllä mä kokoomukselaisena toin esille kaikki solidaarisuus-

hommat ja muut mitä siellä, hah, oli niin..."

AK: "Mutta kokoomuksen perinne... hah, hah, haa."

AL: "Eikun käytin heidän kieltään kyllä."

21.3. klo. 15.00 -

H= Viljo Husso

L= Lakesbon mies

P= Olli Poutanen

K= Martti Karstunen

L: "Ei me kyllä tiedetä minkä takia, helevetin takia me tähän sahahommaan...hah, on ruvettu."

K: "Heh, heh, heh.

P: "Heh, heh, heh, heh."

H: "Sitä se sannoo Pentti Sarastekin...ohohhoh, hoh, hoh."

L: "Heh, heh, heh, heh."

H: "Hoh, hoh, hoh, hoh,... ohhohhoh, hoh, hoh."

L: "Niin Penttikin kävi tuota sillon seittemänkymmentäluvun puolivälissä Pyhännällä justiin tuota sosiaalirakennusta ostamassa, ja tuli ja Sydänmetsän myyjä sano sille, et... te vain sahaatte... jos se oli sillonkin huono aika että jos sahoilla... no perkele, ku ei oo kukkaan sanonu, että millon se pittää lopettaa, että ei kai sitä... tulis joku ja panis... nimismies tai joku panis lapun ovelle, että ei saa ennää sahata... sillon pitäs lopettaa, hah, hah."

H: "Tämä Kaskari kerto jutun, että ku myytiin Pentti Sarasteen äitin eläessä vielä, siis myytiin kunnalle tuolta tuota rantaa jotakin mistäpähän myytiin, niin... niin tuota tuolla kirjotettiin nimiä papereihin ja Pentin äiti, joka ol vahva persoonallisuus, ni surkutteli, että näin meni noin mukkaan hyvin... hyvä... hyvä omaisuus, maaomaisuus palsta tuossa nyt tuota. Pentti ol sanonu, että kuule, elä... elä, elä, elä sure, että tuota tästä vähitellen sahataan kaikki nämä."

Yhteistä naurua.

H: "Se on tämän päivän tosiasia, ähäh, häh, hähä, häh, häh" (lause katkeaa vahingoniloiseen naurunpurskahdukseen)

L: "Joo. Se oli varmaankin tää vanharouva, joka täällä oli, nyt tää Pentin äiti?"

P: "Joo, joka on ollu täällä..."

L: "Joo, seittemänkymmentäluvulla oli... mää oon täällä muutaman kerran käyny sillon."

H: "Kaiketi kaheksankytneljä lähtenyt puisti pois... se sairastu hyvin nopeesti sitten ja meni ihan rullatuolipotilaaks.

L: "Joo. Tultiin vaan siihen tulokseen sillon seittemänkymmentäluvulla kun käytiin, että se se varsinainen... hän se varsinainen johtaja oli täällä, että tuota...

H: "Hmmm."

L: "... pojat on poikia, mutta äiti se mies on, että... heh, heh, heh, ja kuila... tällasella ne... fiiliksiä ku tuntu olevan kun käytiin, heh, heh."

Nauhoitusten selostukset jatkuvat... (kts. "vanhemmat tekstit")