Muistoja Kokkilasta 1871-1881

Dagmar Hagelberg-Sarlin

1871

Tammikuun kahdennentoista päivän aamu vuonna 1871 koitti kirkkaana, viiltävän pakkasen nurkissa paukkuessa.

Aaamuvirkku äitini oli virittänyt tulen keittiön lieteen, jolla kahvipannu kodikkaana porisi. Kotitaloni Viitasaaren Kokkilan palvelusväki oli jo hieronut pahimmat unenkarstat silmänurkistaan, ja taloustyöt sujuivat iloisen vilkkaassa tahdissa. Juuri oli noustu aamiaiselta, kun kaukana Keitele-järven Kiminginselällä havaittiin kuomureen, huurteen peittämän hevosen vetämänä, lähestyvän Kokkilan rantaa, viitottua talvitietä pitkin, jonka molemmin puolin hanget hohtivat vasta nousevan, tulipunaisen auringon niitä säteillään valaistessa.

Kulkusten kilinä kuului jo kotirannan törmänteeltä, ja tuossa tuokiossa olikin kuomureki ehtinyt talon avaralle pihamaalle, jolle äitini ja isäni kiirehtivät katsomaan, keitä tulijat olivat.

Vanhempani ilostuivat saadessansa sulkea syliinsä Bernhard-setäni ja osan hänen perheestään, jotka yllättäen saapuivat Tuusniemeltä saakka - Savon sydänpitäjästä; setäni oli siellä silloin pappina. Töin tuskin oli äitini ehtinyt ohjata rakkaat vieraansa talon lämpimiin huoneisiin ja antaa kiireesti käskyt kahvipannun uudelleen tulelle panosta sekä vetäytyä pois näkyvistä sänkykamariinsa, kun jo sieltä kuultiin itkun vikinää. Pienen pieni tyttölapsi oli nähnyt ensi päivän valon.

Hämmästys ja ilo valtasi sekä kotiväen että vasta saapuneet sukulaisvieraat, isäni hetken kuluttua kantaessa minua sylissään, vasta pestynä ja kapaloituna, tervehtimään tätiäni ja setääni.

"Lapsesta tulee varsin tarmokas tyttö, kakki viittaa siihen", oli setä-ukko naurahtaen virkkanut.

Niin tarmokas ja erikoisen joutuisa oli maailmaan tuloni ollut.

Äitini toipui koko touhusta varsin pian, ja ristiäiset järjestettiin kodissa, jolloin täti kantoi lapsen kasteelle, ja setä, vilpitön Jumalan mies, toimitti pyhän toimituksen suurella hartaudella.

Lapsen nimeksi pantiin Dagmar Maria, Tanskan prinsessan nimen mukaan, hänen, joka oli silloisen Suomen suuriruhtinaskunnan perintöprinsessa, tulevan Venäjän keisarin Aleksanteri III:n morsian. Vanhempani olivat nähneet keisarilliset heidän vierailullaan Helsingissä, ja äitini nuoren sydämensä hehkulla oli aivan rakastunut ihastuttavan prinsessaan.

1871-1881

Ensimmäiset ikävuoteni kuluivat kuin kaunis unennäkö lämminhenkisessä kodissani. Järjestyksenpito ja puhtaus siinä vaikutti syvästi ja pysyvästi lapsenmieleeni; samoin lapsuuskotini ainutlaatuinen asema luonnonihanine ympäristöineen.

Talo on laajalla niemekkeellä Keitele-järven rannalla, Kimingin ja Kymin selkien yhtymäkohdalla, peltojen ympäröimänä. Vastapäätä kotirantaa on suuri Vanha-Kirkkosaari syvän salmen takana. "Kulmavuori" saaren niemekkeellä kohottaa mahtavan rintansa korkealle, kuvastellen, veden tyynenä levätessä, korkeiden honkien peittämää kylkeänsä Keiteleen peilikirkkaaseen pintaan. Aivan lähellä kotirantaa on lapsuusaikani unelmasaari, "Kultainsaari", neitseellisessä kauneudessaan. Riippakoivut huojuttelevat notkeita latvojansa sen rannoilla, ja saaren nenässä sijaitsevalle, sileäksi hioutuneelle kalliolle ei mielestäni löytynyt vertaistansa toista. Siellä sadat leikit lyötiin. Sen kallioisella kamaralla juhannuskokot poltettiin ja kahvit keitettiin

Kotirannan venevalkamasta kivenheiton päässä oli ylpeytemme, luonnonkaunis "Kemppisen" -puisto ikivanhoine honkineen, joiden tuuheat latvat loivat salaperäisen syvät pimennot hongiston käytäville. Kemppisessä asusti kesäisin yörastaita, ja näiden suruvoittoinen laulu kummasti värähdytti sieluni sisimpiä kieliä. Varttuneempaan ikään päästyäni valvoin myöhään monet kesäiset illat, kuunnellen pienten laulajien hurmaavaa liverrystä.

Satavuotisessa, tuulten ja tuiskujen tuivertamassa puistomme "Kokkilan-petäjässä" kukkui ensimmäisenä kevään tullen kultarinta-käki, julistaen vakuuttavasti loputkin talven kahleet katkenneiksi.

Talo kohosi puutarhan taustana, vaaleanpunaiseksi maalattuna, ystävällisesti hymyilevänä, ikään kuin se olisi tahtonut sulkea syliinsä meidät lapsukaiset.

Äitini harrasti puutarhanhoitoa. Niinpä olikin minusta kukkaismaa kuin pienois-paratiisi, äidin istuttamien, jo silloin solakoiksi kasvaneiden koivujen ympäröimänä. Hevosenkengän muotoinen turvepenkki puutarhassa oli syreenien kehystämä. Näiden juureen olimme suurin juhlamenoin haudanneet pari kanarialintua ja muutaman kananpoikasen. Pienet ristit pystytettiin vainajien haudoille.

Kokkilan vihaiset härät toisinaan tuottivat meille lapsille pelkoa ja vavistusta. Muistan, kuinka usein lohdutin nuorempia siskojani sillä, että vakuuttamalla vakuutin heille vaaran uhatessa uskaltavani hypätä vaikka vihaisen härän selkään, pitää siitä niskasta kiinni ja ratsastaa sillä veräjästä aidan toiselle puolelle. Sillä aikaa pikkusiskot muka pääsisivät pakoon. Tämä voimakas mielikuvitukseni rohkaisi vakuuttavasti koko lapsilaumaa, sillä pienet siskoni luottivat minuun välittömästi. Synnynnäisesti rohkean luonteeni avulla olin joskus uskaltautunut kiipeämään kotimme päärakennuksen katon harjalle, josta vanhempani pelosta vavisten houkuttelivat minua varovasti laskehtimaan alas tikaportaita myöten. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja siskojeni silmissä kohosin arvaamattoman suureksi sankarittareksi.

Niin. Meidän joulunvietostammehan minun pitikin kertoa.

Myöhään valkeni jouluaattoaamu. Pakkanen paukkui nurkissa, ja keittiönoven auetessa syöksyi sisään sankka usvapilvi. "Katsos, kuinka lampaat tulevat keittiöön" huusin Edit sisarelleni.

Varhaisesta aamusta siihen saakka, kunnes ovet avattiin saliin, jossa joulukuusi seisoi valmiiksi koristeltuna ja sen monikymmeniset kynttiläiset sytytettyinä, olimme me talon pienimmät hirmuisessa jännityksessä ja odotuksessa. Tiesimme edellisistä jouluista, mikä näky olikaan kohtaava silmiämme tuon salaperäisen salinoven avauduttua. Muistan vieläkin, jo vanhuuteen ehdittyäni miten makasimme vatsallamme jouluaattona saliin johtavan, kuperaksi kuluneen oven kynnyksen edessä. Tuikitarkoin tirkistellen saatoin lopulta erottaa kuusen alimpia oksia, jotka lepäsivät juhlallisina lattialle levitetyllä lakanalla kuin konsanaan lumipeitolla. Tästä etukäteisnautinnosta tunsin suurta iloa ja tyydytystä.

Vanhana traditiona kodissamme seurattiin sitä tapaa, että me lapset, jollei tulipalopakkanen sattunut paukkumaan, lähdimme jouluaattoajelulle viedäksemme lahjasia kylän köyhimpiin koteihin. Äiti asetteli ne pärevasuihin, kuhunkin suuren joululeivän, voita, silavaa, talikynttilän, jopa joskus päällimmäiseksi pussillisen rusinoita vietäväksi perheen pienimmille. "Iso-Matti", joka palveli 14 vuotta isäntärenkinä Kokkilassa, tunsi kuten me lapsetkin kaikki kylän pienimmätkin mökkipahaset, joihin hevoset ohjattiin.

Mikä riemu syttyikään tällöin töllin nuorimmissa vesoissa astuttuamme puhtaaksi pestyihin, oljin koristettuihin tupiin, ojentaen jouluherkuilla täytetyt vasumme! Sitä onnen tuntua, mikä sydämessä lasna liikuin näillä aattopäivän hämärässä tehdyillä ajelumatkoillamme, en voi kuvata enkä myöskään koskaan unhottaa. Tosi taivaanilo ja rauha valui lapsen sieluun, ja joulutunnelma mitä hellimmäksi herkistyi.

Palattuamme kotiin oli joulukuusi jo valmiiksi koristettu ja äiti sekä isä juhlapukuisina meitä vastaanottamassa. Kiireesti puettiin lapset parhaisiin mekkoihin. Hiukset harjattiin ja nenä niistettiin. Isäni ja äitini, tarttuen pienimpiensä käsiin, taluttivat meidät saliimme, jonka kiiltävän puhtaalla lattialla seisoi yhä vieläkin mielestäni maailman kaunein joulukuusi.

"No lapset, nyt meillä on kauan odotettu, rakas joulumme", tapasi isä sanoa, istuutuen säännöllisesti uunin edessä olevaan vanhanaikuiseen keinutuoliinsa, sijoittaen pienimmät meistä kummallekin polvellensa. Äiti tahi joku vanhimmista sisarista istahti harmonin eteen, virittäen alkusoiton rakkaaseen jouluvirteemme: "Enkel' paimenill' lausui näin."

Muistan miten ihastunut olin aattona, nähdessäni kuusen pienten kynttilöiden kuvastuvan salimme ikkunaruutuihin. Näytti kuin olisi niiden takana ulkona pimeässä puutarhassa vietetty toista, yhtä onnellista joulua, kuin mekin sisäpuolella vietimme. Joulukuusi koristeineen kuvastui selkeästi puutarhan puoleisiin ikkunoihin, joiden takana pimeässä kuvittelin varpusparkainkin vapaasti ihailevan koreata kuustamme, noukkiessaan jyväsiä kauralyhteestä. Sellainen nostettiin seipääseen pikkulinnuille jouluateriaksi. Vieläpä asetettiin pakkastiaisille talipalanen ikkunalaudalle.

Rikkaat olivat joulu-ukon antimet. Siinä on sitten vaikka mitä, suurimmasta pienimpään saakka.

Kaikkien avattua käärönsä ja niistä iloittua alkoi juhla-ateria. Salin puutarhanpuoleiselle seinustalle katettiin kodin silloinen suuri ruokapöytä, jolle kotona valmistetut haarakynttilät valoivat leppoisaa hohdettaan. Niin aistikas se oli, etten mielestäni ole juuri sellaista koskaan nähnyt, sillä siinä pöydässä aivan tuntui äidin lämmin käsiala ja kosketus. Toinen yhtä kauniisti katettu pöytä täytti vieressä sijaitsevan ruokasalin.