synkkä syyskuu 1886

Dagmar Hagelberg-Raekallio:

1886

Taivas oli tähtikirkas meidän kahden astuessa iltamyöhällä kotiin pellon piennarta pitkin. Tähystellessämme tuikkivia tähtiä äiti puhui lämpimästi, melkeinpä haltioituneena niiden lukemattomasta paljoudesta, avaruuden äärettömyydestä, jolla ei ole loppua eikä rajoja. Miten pieni onkaan ihmislapsi, lausui äiti, ilmaisten samalla sisäisen ilonsa siitä, ettei ihmishenki kuitenkaan katoa, vaan on ikuisesti säilyvä. Syviin ajatuksiin vaipuneina kuljimme syysillan tähtitaivaan alla käsi kädessä.

Nukkuvan kodin edustalle ehdittyämme äiti ilmaisi, syvistä mietteistään heräten, onnensa siitä, että meillä kaikilla oli lämmin, hyvä koti, josta hän hartaasti kiitti Jumalaa.

Hiipimällä astuimme eteiseen peläten sairaan isän liikehtimisestä heräävän. Istuimme illallispöytään. Nautimme iltaruokamme kahden, keskustellen kuiskaamalla. "Aion kirjoittaa vielä tänä iltana Jennylle", virkkoi äiti. "Tunne olevani kovin väsynyt ja minun on pakko kirjoittaa tytölleni, että hän saapuisi kotiin aiemmin kuin mitä puhe on ollut. Jenny auttaisi minua kotiaskareissa."

Tämän jälkeen toivotin äidille hyvää yötä ja kiirehdin riisuutumaan levolle mennäkseni.

"Pikkukoulu" oli tänä syksynä siirretty isoon rakennukseen, jotta nuori opettaja vieläkin nuorempine oppilaineen olisi hyvässä turvassa sekä niin lähellä isää ja äitiä kuin mahdollista. Silloinen koulusali sijaitsi isän työhuoneen takana, rakennuksen toisessa päässä, jossa nukuin pienien sisarieni kanssa. Ehdittyäni vuoteeseen näin avoimesta ovesta äidin istuvan jo isän työhuoneessa kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa kirjettänsä.

Kauan katselin äidin laihoiksi ja kalpeiksi käyneitä kasvoja. Sydäntäni ahdisti kummasti, ja sen täytti tuskainen tunne. "Miksi olenkin näin levoton? Onhan kaikki hyvin. Pian isäkin siitä paranee", ajattelin kääntyillessäni edestakaisin vuoteellani.

Niin elävästi, kuin näkisin tuossa edessäni äitini katseen, muistan vielä sen, kun äiti kääntyi pöydän äärestä minuun päin ja sanoi: "Sov, sov gott, min egen pia, Gud beskydde dej." ("Nuku makeasti, oma lapseni. Jumala sinua suojelkoon.")

Tähän toivotukseen nukahdin.

"Nouse, nouse, äiti on sairaana", parahti isä tuskasta tukahtuneella äänellä ja nykäisi hädissään pääni pystyyn. Samassa hän poistui huoneesta.

"Jumala, auta minua", sain sanotuksi. Koko ruumiini vapisi kuin ankarassa vilussa. Pääsin vaivoin isäni työhuoneen ja pitkän eteisen poikki vanhempieni makuuhuoneeseen, jota kynttilä himmeästi valaisi. Sydämeni sykki ankarasti.

"Oletko kovin sairas, äiti?" sain kysytyksi ja tartuin äidin käteen, joka olikin jääkylmä...

Pääsi tuskanhuuto. Tunsin samassa piston sydämessäni. Jalkani herpaantuivat ja vaivuin lattialle.

Isäni, joka oli lähettänyt kiireesti noutamaan lääkäriä, juoksi takaisin makuuhuoneeseen, jossa löysi minut makaamassa äitini vuoteen ääressä. Isä kantoi minut viereiseen huoneeseen. Kaikin keinoin hän koetti saada minua virvoitetuksi, mutta vasta lääkärin onnistui palauttaa minut täysin tajuihini.

Perhelääkäri ei voinut muuta kuin todeta äidin saaneen sydänhalvauksen, joka silmänräpäyksessä oli katkaissut hennon elämänlangan.

Noin tunnin verran äiti oli vielä kirjoittanut Jenny-tyttärelleen kirjettä, sen jälkeen kun jo ehdin painua syvään uneen. Sen tehtyään äiti oli mennyt makuuhuoneeseen ja kertonut isälle kirjoittaneensa Jennylle pitkän kirjeen. Tällöin hän oli asettunut vuoteeseensa. Ojentaen tapansa mukaan käsivarret päänsä yli hän risti kätensä rukoukseen. Samassa tuokiossa isä kavahti säikähtäen vuoteessa pystyyn havaittuaan äidin käsivarsien äkkiä hervahtaneen alas. Kerran vain äiti huokaisi syvään ja - kaikki oli hiljaa...

Tultuani lopulta täyteen tajuntaan isäni ja lääkärin seistessä vieressäni tiesin ja tunsin sisimmässäni mitä oli tapahtunut, mitä olin menettänyt. En kysynyt mitään. Pyysin päästä yksin huoneeseeni. Vaivuin ikkunan ääreen ja loin katseeni syystaivaalle. Sen syvyydestä tuikkivat samat ystävälliset tähdet, "äidin tähdet", joita vast'ikään olimme hänen kanssaan ihailleet käsitysten kulkiessamme.

Konstantin Sarlin:

20 päivä Syyskuuta 1886 valkeni kirkkaana, pilvetönnä; mutta aurinko oli tänä päivänä Kokkilan kohdalla laskeuva mustaan, synkkään suru-harsoon.

Tavallinen ruusutauti vaivasi minua, joten olin vuoteen omana. Waimoni oli erinomaisen hellä ja osanottavainen ja koki kaikin tavoin lieventää vaivojani. Muutoin oli hänkin ollut jo koko kesän heikko ja uupunut. Saadakseen raitista ilmaa, meni hän iltamassa kävelemään ja oli pistäytynyt tervehtimässä ystäväänsä Betty Reinikaista naapuri talossa. Illallisen aikana saapui hän kotiin ja syötyänsä kirjoitti pitkän kirjeen Jenny tytölle, joka oli käymässä sukulaisten luona Oulussa.

Kirje oli lopetettu seuraavilla hellillä sanoilla:

”Herra Jumala antakoon meille kärsivällisyyttä onnettomuudessamme! Herra Jeesus siunatkoon sinua lapseni ja meitä; toivottaa oma äitesi

Margareta Sarlin

Kello liki 10 illalla tuli r. vaimoni makuu-huoneeseemme ja sanoi kirjoittaneensa Jennylle pitkän kirjeen, asetteli huonekalut paikoillensa ja järjesteli kaikki siistiksi, niin kuin hänen tapansa aina oli. Sitten riisuutui ja laski vaatteensa tuolille laskokseen ja asettui maata sekä ojensi molemmat kätensä päänsä yli ristiin, siunaten itsensä. - - -

Mutta kun huokailemisensa tuntuivat entistä raskaammilta ja katkonaisilta, kiiruhdin ylös ja kysyin, oliko hänellä jotain vaivaa, kun noin hengitti syvään? Wastausta ei kuulunut, vaan yölampun valossa huomasin, kuinka hänen kätensä vapisten hervahtivat alas päälaelta. Minä tartuin käsiinsä ja koetin auttaa häntä istuvalleen, luulin hänen pyörtyneen. Mutta kädet olivat jäykät, valtimot olivat seisahtuneet sykkimästä, ja kuoleman kalpeus näkyi hänen kasvoissansa. - - -

Juoksin herättämään palvelijoita ja käskin joutumaan lääkäriä hakemaan Kennältä. Toisten palveliain kanssa koettelimme hieroa ja liikutella käsiä, päätä ja sydänalaa; vaan mitään elonmerkkiä ei huomattu. Muutaman minuutin kuluttua saapui lääkäri, sillä hän oli vielä valveilla ja riensi juosten meille. Tohtori avasi vaimoni silmäluomen ja lausui: ”antakaa hänen olla hieromatta; silmänräpäyksellinen kuolema on tässä tapahtunut sydämen halvauksesta”. - - -

Rakas vaimoni oli siis asettunut sille levolle, josta herätään iänkaikkisuudessa. - - -

Hän ei jaksanut kestää vainojen hellettä; vaan murtui parhaassa iässään ja laskettiin haudan hiljaisuuteen vihamiesten uhrina, - täytettyänsä puolison sekä äiten velvollisuudet uskollisella ahkeruudella.

Purjehtien maailman myrskyävällä merellä, tunsin pienen purteni nyt olevan vajoamaisillaan hyrskeisiin.

”Syvyys siellä, toinen täällä; aallot käyvät pääni päällä”. - - -

Jumala yksin tietää, mitä tunnettiin ja mitä kärsittiin, kun iskuja sateli toinen toistansa tulisempia.

Epäuskon synkkä pilvikin nousi rajuamaan r. vaimoni epävarman sielun tilan suhteen. Se pimitti armon taivaan ja lain salamat sinkoilivat murtuneeseen henkeeni. Sydämeni syvyydestä huutelin Armahtajan puoleen ja Herralle kelpasi avata eteeni Lutherin ”Hengellisestä Wirvoittajasta” Pitkänperjantain luvun, jonka luettua tuntuvasti rauhotuin ja sieluni lepäsi turvattuna ristiinnaulitun Jeesukseni haavoissa; kiitos, iankaikkinen kiitos Jumalalle!

”Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi” Amen; Amen!

Aika vieri hiljaa eteenpäin. Ruumis kannettiin lepoon Wiitasaaren vanhaan kalmistoon suku-haudan kehyksen ylä laitaan haapojen suojaan. Leski, sekä pienet orvot palaisivat autioksi jääneeseen kotiin suremaan ja itkemään. Mutta ei itku auta, eikä tuoni tuo takaisin saalistansa, vaikka kyyneleihin sulaisimme.

Aika on ainoa lääke. Se asettuu tapahtumien ja henkilöiden väliin; ja hiljaa haihdutellen, kantaa kaipauksen katkeruuden unholaan. -